Kuinkas sitten kävikään - osa 2

Voitteko kuvitella millaista on elää kokonaiset viisi arkipäivää kantaen aivan hillitöntä salaisuutta ja pitää suu kiinni? Muista en kyllä tiedä mutta minulle ei kyllä mitenkään ole helppoa olla kertomatta jänniä juttuja jokaisele vastaantulijalle. Me kuitenkin tiedämme, että Taivaan Iskän hommissa tulee eteen juttuja, joista emme voi hiiskahtaa mitään kenellekkään, joten tartuimme tähän tilanteeseen hyvänä harjoitustaipaleena. Omassa huoneessamme pallutellessamme Shiriä, Ronia ja Raria kuiskimme niiden ja toistemme korviin vähän väliä "Rottivauvoja"! Ja sitten tuli monta läheltä piti -tilannetta :D Väliin tuntui että ihan halkeaa jos ei pääse sanomaan että meille on tulossa ROTTIVAUVOJA!!!

Perjantaina olimme siis aivan tulisilla hiilillä - oli kiire päästä lähtemään ajoissa. Eikä muutenkaan paljoa kiinnostanus oleskella kotona niin tärkeänä päivänä. No, suurperheessä sitä on tietenkin  asiaa jos jotakin kullekkin päivälle toimitettavana ja vaikka mitä tehtävänä myös kodin ulkopuolellakin. Ja eihän kukaan järkevä ihminen tietenkään jätä pieniä vauvoja autoon pienessä laatikossa (lue: kissankantokopassa) sillä välin kun mamma shoppailee. Joten tuollaiset hommat piti tietenkin tehdä ensin. Joten täältä pimeästä kotikylästämme ajelimme sellaisen mukavan hiukan reilunpuoleisen puolituntisen Espoon Selloon  hankkiaksemme sen perinteisen 5-7 muovikassillista ruokaa suurperheellemme. Ja kirjastoa ei myöskään saa unohtaa, sieltä kuuluu hakea sellainen parin koulurepullisen kokoinen kassi täyteen luettavaa seuraavalle viikolle. Tyhmää oli vain se, että tuntui kuin koko  Espoo olisi saanut päähänsä tulla samaan suuntaan ostoksille juuri silloin. Vaikka miten olimme ajoissa, niin silleenhän siinä kävi että olimme myöhässä maailman tärkeimmästä tapaamisesta. Ja kun on meistä kyse, niin eihän se kaikki vaikeus mitenkään voinut loppua siihen. Rottavauvojen kotiosoite oli kyllä sitten niin mahdottoman vaikea ettei tosikaan. Ja kun löytyi oikea katu, ei löytynyt oikeaa taloa, ja kun se sitten etsintöjen päätteeksi oli nenän edessä niin itse rappu oli sijoitettu ihan pöhkösti talon toiselle puolelle ja menokäytävä piilotettu aivan hurjan luihusti talon katveeseen. Mutta päästiinpä perille - täytyy sanoa että näiden on sitten oltava oikein todella erikoisia rottia kun niiden saaminen oli näinkin vaikeaa.

Mutta sitä tavataan sanoa että kaikkea hyvää kannattaa odottaa ja saadakseen parasta on jaksettava nähdä vaivaa. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Saavuttuamme siis lopulta Elinalle ja löydettyämme oikean rapun, pääsimme lopulta lojahtamaan sohvalle ja saimme käsiimme kaksi aivan mielettömän upeaa rotti-vaavia! Voi millaisia sydänten murskaajia! Pikkuinen sileä mustaturkki vilkuili meitä pienillä silmillään ja viiksen senkuin väpättivät vinhaa vauhtia aivan pusutettavan suloisissa rotan kasvoissa! Ja kiharaturkkinen sininen sisko päätti esitellä meille hurjaa luontoaan jo tapaamisen alkuminuuteilla loikkaamalla toiselta mamilta toiselle ja hurmaamalla meidät vallattomalla vipellyksellään. Siinä oli oikeasti tekemistä että saatiinkohan mitään selvää Elinan meille kertomista sopimuksista ja tavallisista tapakoukeroista sijoitusrottien suhteen. Muistettiinkohan me edes lukea niitä papereita vai raapustimmeko nimet alle pelkässä vauva-huurussa aivon höttöytyessä minuutti minuutilta kun silittelimme pikkuiruisia vipattajiamme! Silloin joskus lausumani hajalaukauksen rexien ja itseni yhteensopimattomuuksista sain kyllä näiden vaaveleiden muodossa heittää pimeään kaivoon. Enkä taida sitä ihan heti takaisin sieltä hakea, vaikka aika varma olenkin siitä, että ei kukaan toinen voi olla niin suloinen kuin juuri tämä pikkuinen kiharakarvayksilö!

Siellä me sitten istua nakotettiin ja lapsukaisetkin soitteli mammoja kotiin kun jumituimme rottamuksia seurailemaan. Vaikka pakko kyllä on nyt heittää osa vastuuta tuosta jämähtämisestämme! Ihan maailman parantamiseen saakka emme päässeet, mutta likeltä liipattiin. Oli se niin supliikki tapaus tämä Elina. Sääliksi minun kyllä hieman kävi, kun näin jälkikäteen asiaa aattelen. Sillä jos se puhelin ei olisi kassissani soinut ja en olisi miettinyt miten ikävää meidän on ajella mutkaista, liukasta ja pimeää tietä niin saattaisi olla pahimmillaan tilanne se, että olisi Elinan puoliso kotiutuessaan joutunut työntämään nämä rotta-vauvojen hakijat ihan väkipakolla rappukäytävään päästääkseen vaimonsa unille! Onneksi on sitten vielä olemassa lukuisia rottinäyttelyitä ja täytyyhän Elinan joku kerta tulla tarkistamaan vauvojen hyvinvointia ihan täällä meidän kotiympyröissämme, viimeistään nakkien karsintaa suorittamaan ellei muuten. Puhumattakaan sitten siitä, että tältä hauskalta sinipäältä lipsahti huulilta sellainen paikka kuin irc ja rottikanava. Ei tainnut emäntä tietää millaisille nörttinotkujille tuollaisen koukun ujutti. Mutta sepä sitten tästä kaikesta tälläkertaa ...