Vaan kuinkas sitten kävikään?

Rotit tuntuvat olevan samaa kategoriaa tatuointien kanssa - tuskin on ensimmäinenkään aivan valmis kun sitä jo suunnittelee sitä seuraavaa ja siitä seuraavaa ... Eli tuskin on kotiutunut ja kasvanut edelliset rottimit kun ystävälleni iski jälleen rottavauvakuume. En sitten kauheesti moiseen kinnittänyt huomiota vaikka syytä olisi kyllä ollut! Tuuminpahan vain itsekseni, että kuumeilihan tuo ystävänikin näitä edellisiäkin sen muutaman vuoden, joten ei tässä ole hätäpäivää.

                                                Vaan kuinkas sitten kävikään?

Se alkoi taas harmittomalla rottienkuvien selaamisella. Oma hurja osuutensa taisi olla myös kesyrottayhdistyksen Rattus -lehdelläkin. Kuumeilu yltyi holtittomaksi: jos olisi hyvän tasoisia rottia niin sitten voisi teettää omia rottivauvoja. Sijoitusrotta olisi paras vaihtoehto, kuulemma. Sitten se epeli houkutteli minut rottanäyttelyyyn!!! Olisi pitänyt aavistella että se oli ansa mutta mikäs minä, lammas-lauhkea, siihen olisin älynnyt muuta kuin hymistä ja nyökytellä, kuvitellen vielä että se viilentäisi kuumeilua. No, kyllä minä sen nyt tajuan että typeriä haaveilin ... sen sijaan sain pahan tartunnan itsekin. Pelottavaa!

Silleen se sitten meni, että eräänä lauantaina rottinäyttelyssä juttelimme noiden kolmen edellisen rotin emosen Saijan kanssa kaikenlaista, mainittiinpa siinä sitten sijoitusrottimetkin. Paikan päällä oli sellainen hauska sinitukkainen Elina (tuossa vaiheessa en kylläkään tiennyt nimeä, kiinnitinpä vain huomiota että olipa sen näköinen ihminen että olisi kiva tutustua lähemminkin) joka huiskutti ja viittelöi kovastikin Saijalle. Mietin että voi, olemmepa siellä nyt kaikkien tiellä ja vaivana kun nämä rotti-ihmiset tahtoisivat keskustella keskenään ilman noviisien sekaantumista asioihin. Joten poistuimme paikalta ja laittelimme sitten heti kotoa viestiä Saijalle jos hän tietäisi kivoja sijoitusrottimeja meille. Ja vastaus tuli ihan heti, että olisi sellainen Elina, jolla olisi yksi musta sileäkarvainen sinisen rex -siskonsa kanssa kaipaamassa kotia. Ja niin siinä sitten heti kirjoiteltiin ja sovittiin että jo seuraavana perjantaina menisimme hakemaan kotiimme uusia vauveleita!

Nopeaa toimintaa, saatat ajatella, ei noin sovi eläimiä hankkia taloon, kaikki pitää suunnitella huolella. Mutta mitä ihmeen suunnittelemista ja pohtimista se vaatii, että meille - jotka ollaan sidottuja eläimiin 24/7 seuraavat kymmenisen vuotta joka tapauksessa - tulisi lisää sellaisia joista meillä jo osataan huolehtia ja joille olisi tilatkin valmiina! Päätimme ystäväni kanssa että emmepä kerrokkaan kenellekkään lapsistamme mitä on tulossa. Perjantain hakumatkastakin sanoimme vain että menemme pakollisille asioille :D Eivätpä murulit tienneet että sieltä asioilta meille tulisi lisää vauvoja! Jäljelle jäi vain viimeinen mietinnän aihe - miten minä selviytyisin rex -rotasta? Minä kun ihan alusta saakka sanoin, että semmoisia ei meille sitten vahingossakaan tulisi. Ei ikinä!

                             Vaan kuinkas sitten kävikään?

                                                                             To be continued ...