Näyttelyjuttua ja sellaista … osa 2

Huhtikuussa siis suuntasimme kohti Helsinkiä kaksi rottaa kainalossa.  Tai siis, ei ne nyt ihan kainalossa olleet vaan kuljetusboksissaan, mutta mukana silti. Oli hurjaa katsoa miten paljon väkeä käveli takaovista sisään vetäen perässään kärryjä tai kantaen kasseja, joissa oli eläimiä ja eläimiä ja vielä vähän lisää eläimiä. Kuuleman mukaan joskus rotat ja kissat oli sijoitettu vierekkäin, mutta nyt oli onneksi toisin. Meillä oli rotille aivan hyvä tila lähes ensimmäisinä nähtävyyksinä kävijöiden tullessa sisään. Siellä oli myös marsua ja kania ja frettiä, liskoa ja käärmettä ja vähän vaikka mitä. Koska PetExpo on kaksipäiväinen, niin myös rottien osalta näyttely on kaksipäiväinen. Lauantaina oli virallisen luokan vuoro ja sitten sunnuntaina pet–luokka. Joka tapauksessa meillä oli molemmat pikkurotit mukana molempina päivinä pitämässä toisilleen seuraa.

Täytyy sanoa että ensimmäisenä päivänä aika kului jokseenkin sutjakkaasti kun kiertelimme odotellessamme pitkin näyttelytilaa. Minä olin jämähtää frettien luokse! Ne on niin ihania ja suloisia ja vaikka mitä. On iso harmi ettei frettiä kannata pitää pienten eläinten kanssa samassa taloudessa, joten omat haaveeni saada joskus fretti siirtyvät yhä edelleen jonnekin tulevaisuuteen. (Ihan sivukommenttina on pakko kertoa, että frettien luona oli myös Tiia Kiuru – joka siis kisaili tämän vuoden Viidakon tähtösissä. Ohjelma oli jo alkanut pyöriä tuossa vaiheessa ja olin ihan heti aluksi tuumannut että onpas kamalan oloinen ihminen. Mutta kun katsoin tuota samaista ihmistä silittelemässä frettiä ja puhumassa fiksusti ja asiallisesti kaikille kysymyksiä esittäville, alkoi mielipiteeni pikkuisen muuttua. Myös se luontevuus ja tavallisuus jolla hän otti kontaktia kaikkiin ympärillä oleviin sukupuolesta ja iästä yms. riippumatta oli aika miellyttävää seurattavaa.) Kissanäyttelyalue olikin sitten jo valtava ansa meikäläiselle. Meinasin jämähtää sinne häkkien väliin pyörimään ja tuijottelemaan kissoja: Pyhä Birmoja, Maine Cooneja, Ragdolleja, Curlieita ja vaikka mitä ihanuuksia! Tahtoo kissanpennun, tahtoo sijoituspennun, tahtoo oikein kauniin suklaanaamioisen pörrökattimin! Ja tahtoo sen heti!

Tuota, rotistakos tässä piti kirjoittaa?

Lyhyestä virsi kaunis tavataan sanoa ja niin menee nyt tämäkin. Lauantaina Simcha sai L1 arvostelun ja oli toinen omassa luokassaan. Se siis meni liki yli odotusten. Oli mielettömän palkitsevaa nähdä Elinan tyytyväinen ilme Simchan menestyksestä johtuen.

On väsyttävää olla koko päivän tosi söpö ...

Seuraavana päivänä oli Hodiyan vuoro näyttää kyntensä – tai pitäisikö sanoa häntänsä vai miten se sopisi rotista sanottaessa … Joka tapauksessa sunnuntaina suuntasimme edellisenpäivän tapaan Helsinkiin ja messukeskukseen ja lätkäisimme jälleen kuljetusboksin pöydälle ja jäimme odottelemaan. Odotellessa ehdimme kokeilemaan hieman toisaalle pystytettyä agilityrataa Simchan kanssa. Mietin että ehkä tuo pikkuinen nauttisi hiukkasen leikkiessään radalla ja saattaisi jopa parista esteestä selvitäkin. (Halukkaat voivat hiippailla Alias-rottalan sivuille vilkaiseman miltä rotta-agilityn esteet näyttävät.) Oli muuten hurja tunne kun Simcha ampaisikin radan läpi ihan noin vain! Kuin pikkuinen luonnonlahjakkuus, jota ei tarvinnut sen kummemmin ohjata kuin houkutellakaan. Käsittämätön epeli. Sillävälin Hodiya oli saanut oman suorituksensa loppuun ja nappasi aivan kivasti AB-arvostelun ja muutenkin tuomari näytti arvostaneen meidän rakasta pikkuista karvatassuamme. Nimenomaan karvatassua, sillä paperissa oli erikoismainintana että Hodiyalla on aivan hurmaavat varvaskarvat! Sunnuntaina jouduimme pakosta lähtemään kotiin ennen palkintojen jakoa, joten emme todellakaan osanneet odottaa mitään – eihän Elinakaan, joka jäi loppuun saakka, ollut kuullut mitään. Mutta niin vain meitä seurasi parin päivän viiveellä kirjekuori kotiin ja kuoressa oli erikoispalkinto ”Varvaskarvat” Hodiyalle! Siis aivan mieletöntä!!!

Varvaskarva EP

Toukokuussa pääsimme ajelemaan Pernajalle, jälleen näiden kahden pikkuisen seurassa. Tuolta reissulta oli tarkoitus jättää Simcha reissunpäälle, sillä tyttösen oli tarkoitus lähteä sulhastelemaan. Menestys ei kyllä ollut enää yhtään mukavaa, sillä Simcha tuli hylätyksi – ystäväni oli onnistunut nippaisemaan kynsiä viilalla viimeistellessä rottiaisen etutassusta karvatukon irti. Elina huolestui että mikäli Simchalla esiintyisi stressiä ja siitä seuraten parturointia ei sitä voisi käyttää jalostukseen. Ei auttanut kuin ottaa vaavinen (no, ei ne kyllä enää mitään vaaveja ole, toinen kerran oli lähdössä sulhastelemaankin, mutta meidän perheen nuorimpia silti) takaisin kotiin seurattavaksi. Hodiya sen sijaan sai hauskat arvostelut: pikkuistamme tituleerattiin taskuraketiksi ja moitteita tuli hiukkasen liikaa pömpöttävästä massusta. Tämä oli todella hauskaa oikeastaan sen jälkeen, kun olimme epätoivoisina koittaneet syöttää ja juottaa mussukkaa jonka paino uhkasi pudota nuorempana!

Samassa näyttelyssä Simcha osallistui ensimmäistä kertaa ihan oikeasti agilityyn, nyt ei enää vain leikittäisi. Minulle se oli hermoja raastava koettelemus. Ensin rotta pitää viedä terveystarkastukseen, että voiko sen päästää juoksemaan radalle. Siis viedä mihin? Kenelle? Koska? Siinä stressin aiheita ihan liikaakin minulle … Onneksi oli Fiuri jolta kysellä asioita että vähän edes helpotti. Mutta Simchan vieminen itse tarkastukseen, ja sen odottaminen että tulee oma vuoro – kun jännittää kamalasti  eikä saa suutaan auki (kukaan inua hiukankaan tunteva ei usko sitä minusta) niin moni hiippaili edelleni. Enhän minä panikoinniltani ollut älynnyt käydä harjoittelemassa rataa Simchan kanssa saati osannut muutakaan mitä olisi pitänyt osata. Joten eihän siitä tietenkään tullut yhtä siistiä suoritusta kuin siellä messarissa oli, mutta sehän olikin ollut vain leikkiä ja hupia. Tämä oli ihan oikeasti totta ja sen huomasi siitä miten kädet hikosivat ja sydän löi tuhatta ja hermot olivat riekaleina. Minulla siis, ei Simchalla. Simcha selvitti radan kyllä läpi ja minä en kaatunut pyörtyneenä tai kuolleena kenenkään jalkoihin, joten eiköhän se ollut tarpeeksi hyvä suoritus noin niin kuin ensimmäiseksi kerraksi.

”Hieman” pettyneinä lähdimme kotiin molempien rottivaavien kanssa. Seuraavat parisen viikkoa olivat aika tuskaa kun odotimme että lapsoisen karvat kasvaisivat takaisin ja Simcha pääsisi sittenkin sulhastelemaan. Välissä kävimme näyttämässä Simchaa Elinallekkin, joka totesi että hienostihan sillä oli karvat kasvaneet tassuun takaisin. Huokaisimme ison kiitoksen Taivaan Isälle ja onnellisina varustauduimme Simchan pitkään poissaoloon. Veimme nimittäin Simchan Elinalle ennen Konginkankaan näyttelyä, jotta Elina ottaisi tyttösen mukaansa näyttelyhumuun ja saisi seurata että ei tuo tyttönen oikeasti stressaa yhtään mistään mitään. Nyt tätä kirjoittaessani Simcha on siis sulhastelemassa ja odotamme jännittyneinä mahdollisesti tulevaa vauvapiipitystä omassa kodissamme. Tähän saakka kun olemme seuranneet sitä lähinnä muiden fb-sivuilla ja ircissä.

Hei mami, ei täällä mitään sulhasta vielä näy!