Wotti päivässä pitää psykiatrin loitolla

Wottiaiskeko

    Tässä viimeviikkoisessa hulinassa on ollut aivan vähällä tulla hulluksi. Jotta koko paletti olisi niin mahdollisimman pieninä palasina että, oli jo lähtöasetelmat hankalat tuon koiran onnettumuusiltana. Itse olin antibioottikuurissa vaivaiset 1½tuntia kestäneen hampaanpoiston jälkeen. Kun leukaluu on tulehetunut, ien on tulehtunut ja sieltä kaivetaan ja nitkutetaan yhtä hammasta milli kerrallaan ulos ... Voitte vain kuvitella mikä määrä särkylääkkeitä menee jälkihoidossa. Lisksi olimme ystäväni kanssa olleen edellisen päivän ja tapahtumapäivän Tampereella kokouksissa, aivan väsyneinä ... Ystäväni toipuili todella kipeästä peukalosta (jolle tämän kesän aikana on sattunut jo usempi vaurio ...) ja kykeni juuri ja juuri vaihtamaan vaihteita. Minä kun en taas voi ajaa tällähaavaa simieni vuoksi, niin ei voinut edes kuskia vaihtaa välillä ... Joten, kyllä, mielenterveys tässä on ollut koetteilla päivittäin muutaman viikon aikajanalla jo.



Ja tuon vuodatuksen pointti oli ??? No tietenkin se, että kipuaa se rotta risukasaankin ja jokaisella sadepilvellä köllöttää tyytyväinen rottilainen ja paistaa se aurinko rotillekkin ... vai miten nämä vanhan kansan sananlaskut oikein menivätkään.



     Aloitetaan päivän touhut aamukahvilla. Ja wottaliini Rari näyttää tässä mallia. Tietokone täytyy tietenkin käynnistää ihan ekaksi, sitten haetaan wottilainen olkapäälle, keitellään kahveet ja otetaan aamupala molemmille, istutaan koneelle ja nautitaan hyvästä seurasta. En tosin liiemälti ole kysellyt mitä mieltä Rari on minun seurastani, mutta eipä wottiaiseni pahemmin ole valitellut aamupalajärjestelyämme. Yleensä sinä aikana kun minä juon yhden pullollisen kahvia, Rari syö omat herkkunsa ja lähtee vaeltelemaan pöydälläni. Ja jossain vaiheessa se kiipeää joko olkapäälleni (etenkin jos takanani istuvalla ystävälläni on Shiri tai Ronia) säksättämään ja juttelemaan - tai sitten vetäytyy omaan pieneen yömyssypesäänsä. 

Wottia pitää myös helliä päivittäin. Antaa niille tekemistä ja ihmeteltävää, nykykielellä siis virikkeellistää rottia.  On mahdollisuus ostaa ja rakentaa putkeloita, agility-ratoja, hienoja riippareita köllöttelyyn ja kantokoppeja kuljetukseen. On älyleluja ja labyrinttileluja, joista saa namin palkinnoksi kun ratkaisee tehtävät. Ja minkä vuoksi? Sen vuoksi, että ihmisillä itsellään olisi mukavampi olo - sillä rottilaiset itse kiipeilevät selkeästi mieluummin pitkin meitä omistajiaan tai keikkuvat vaikkapa tietokonetuoleissamme.

1) Rari ja Shiri tutkimassa agility-radan uutta osuutta
2) Rari miettii mitä radan tuollapuolen olisi ...
3-4) Ihmiset ovat loppupeleissä kiinnostavampia kuin jokin typerä rata tai lattialla juoksentelu!

Wottiaiset ovat meillä myös mukana kaikenlaisissa arkisissakin askareissa. Kuten vaikkapa häkin siivouksessa. Ronia rakastaa avittaa putsauspuuhissa pienten nurkkien kanssa, samoin Shiri. Pikkuiset tekevät liki kaikkensa saadakseen rätitstä edes palasen käpäliinsä voidakseen auttaa. Tai no, usein tuntuu siltä, että ne vain tappelevat huvikseen saadakseen maistiaisen saippuaisista sormistani tai palasen pesurättiä, joka on kasteltu astianpesuaineeseen. Joskus tosin tuntuu siltä, että sekin homma sujuisi nopeammin ilman wottasia, mutta ei tietenkään kirvottaisi niin monia nauruja ja hymyjä kuin nykyinen tilanne.  Joten jatkossakin uhmaan kohtaloani ja pesen häkkiä yhdessä rakkaideni kanssa ja niiden ystävällisellä avustuksella. Sormet tosin ovat vaarassa, sillä tuossa astianpesuaineessa jota käytämme on jotain, mikä saa wottalaisemme aivan hulluiksi ...



1) Wottiaiset mukana jumppahetkessä. On aika hauskaa ihan arjessa kävellä ympäri taloa, siivoilla ja laittaa ruokaa wotit olkapäällä. Niimpä päätin sitten kokeilla, että jos niilläkin kehittyisi tasapaino samalla,kun harjoitan omia jalkojani takaisin sellaiseen kuntoon, että pysyn tukevasti pystyssä. Ja hyvinhän tuo sujui loppupeleissä.

2) Ja pesun jälkeen on hyvä kuivatella pyyhkeessä - tosin se ehkä sujuisi Rarilta paremmin tuolla pyyhkeen sisällä ... Wotit viihtyvät hyvin saunalämpimässä pesuhuoneessa, kosteudessa saunapäivän päätteeksi. Niimpä wotit pääsevät aika usein mukanamme saunaan.

3) Ja aivan lopuksi erään wottien pesuretken päätteksi tungin kaikki 3 litimärkää rottaa tyttäreni hupparin taskuun :D Siellä oli hyvä pienten kuivatella itseään pehmeeseen college-kankaaseen ja nuolla toisiaan.

4) Mukava, rauhallinen lukuhetki Rari-rottiaisen kanssa.

      Ja jos ette usko rottien parantavaan voimaan, niin hommatkaa vain oma wottiainen, pistäkää elämänne sen tuhanteen solmuun ja hukuttakaa sitten murheenne rottien silkkiseen turkkiin. Kyllä siinä kyyneleet kuivuvat ja hymy valaisee masentuneen kun tuijottaa näiden pikkuisten silmiin!

Kaverin kanssa kaikki on aiva viiksen verran hauskempaa !

Voihan karvakamut sentään!

(Anteeksi kaikille, tämä postaus on nyt poistettu, palautettu, poistettu ja kirjoitettu uudelleen, muokattu ja päivitetty sen puolisen miljoonaa kertaa hiukan liioiteltuna ... Joten, ties mistä sählingeistä johtuen siis kuvat, teksti ja kaikki on menneet nyt uusiksi kerran jos toisenkin. Eli, vaikka olisit tämän jo joskus lukenut, voit hyvin lukea uusiksi - saada uudet naurut ja itkut tai raivarit aivan omien fiilistesi mukaan ... Huokaus - tietokoneet, ilman niitä ei pärjää eikä niiden kanssa tule toimeen vaikka miten yrittäisi!)

Sasai on koiruli, joka ei pahemmin miespuoleisista ihmisrodun edustajista piittaa. Toisaalta, ei se juuri tykkää sellaisista omankaan lajinsa edustajissa,  että ehkä se on yleistä maskuliinisuutta kohtaan olevaa antipatiaa. Ja mikäs sillä on ollessa, meillä kun yhtä kissaa ja paria pojannaskalia lukuun ottamatta kaikki ovat feminiinisempiä oman lajinsa edustajia, kuka sitten enemmän ja kuka vähemmän valioyksilöitä ... Mutta taannoisena iltana tämä teki jotain hyvin hämmentävää. Tuo ihastuttava pariskunta, joihin tutustuimme nyt olosuhteiden pakosta tämän ikävän tapaturman seurauksena, olivat meillä tekemässä kotikäyntiä Sasain luona, jolla haavakohtiin kerääntyy nestetaskuja, joita pitää välillä tyhjentää. Osoittautui nimittäin niin, että tuo naispuoleinen osapuoli pariskunnasta on ihan ammattitaitoinen eläinten hoitaja ja aidosti kiinnostunut Sasain voinnista. Nyt ei voisi koiramme olla paremmissa käsissä, kun tämän rouvan hoteissa. Ja pariskunnan miespuoleinenkin on selkeästi eläin ihmisiä, tai - rouvansa sanoja lainaten - ihan koira jokseenkin itsekin. (Tarkka sanamuoto taisi olla siinä sitten hoidon tuoksinassa, että "kyllä koira koiran tuntee".)

Sasai leikkii Uuno Turhapuroa hoidettujen haavojensa kanssa ...

Nimittäin - siinä kävi sitten sillätavalla, että rouvan tutkiessa, hoitaessa ja vähän neulalle pistellessä tuo herrashenkilö rapsutteli ja silitteli ja höpötteli siinä Sasaille, joka maata rötkötti pää miehen käsissä niin autuaan onnellisena kuin kissa kissanminttu puskassa! Uskomatonta, mutta totta! Tämä koira joka aina murisee jokaiselle vieraalle joka rakasta ystävääni kehtaa lähestyä, ja miehille ihan jo muutaman metrin päässä saati sitten jos ne sellaiset turjakkeet kehtaavat sanoa jotain niin tämä on valmis käymään niiden kimppuun heti siltä seisomalta. Ja nyt tämä mies onnistui saamaan meidän Sasaille sellaisen parin vuorokauden autuaan kestohymyn huulille!

Niin, että kyllä, tässä on selkeästi sellaisia ihmisiä, joihin olisi hurjan miellyttävää tutustua lähemminkin. Höpötellä eläimistä ja kaikesta muustakin maailman menosta, mutta sellaiset jutut eivät sitten enää kuulu tähän blogiin edes mainintana.

***

Eilen mietin ja pohdiskelin oikein urakalla, että mitenkäs sitä saisi vähän tyhjennettyä Sasain lapojen kohdilla olevia isoja nestetaskuja. Toisella puolella lavassa on aikuisen sormien kokoinen v-mallinen kuolion kohta (siis iho on kuoliossa, ei lihas) ja siitä sai hiukan hellitettyä painetta eilen. Kuolioalue kun pyrkii nyt itsestään irtoamaan, niin sen alta valuu nestettä pikkutipoittain. Niin, tai siis valui, siis tiputti ... kunnes ... Tänään Sasai sitten päätti ihan itse, että nyt sitten riittää tämä paineen keruu tuonne ihon alle ja yksinkertaisesti ravisti turkkiaan (silleen, tiedättekö, miten koirulit ravistavat itseään kun ne ovat märkiä)niin voimakkaasti, että tuo kuolio kohta irtoili reunoistaan niin paljon, että nestekertymä suorastaan tulvahti lattialle. Ei siinä voinut kuin nauraa kaaoksen keskellä ja tuumata, että olisi nyt hyvä koissu edes tehnyt temppunsa jossain muualla, kuin kokolattiamatolla! Sen siinä jälleen näki, että eläimet määrää ja ihmiset vain hääräävät ympärillä, turhakkeina lähestulkoon eläinten näkökulmasta katsottuna.

Nyt tämä haukahtelevan puoleinen karvatassu makaa sitten niin itseensä tyytyväisen näköisenä omalla paikallaan ja kerjää rapsutuksia, kuin suurenkin uroteon tehneenä. Siihen kun vielä saisi selvyyden, että miksi se aina maatessaan pönkää melkein puoliruumistaan tuonne meidän sängyn alle, vaikka tilaa oikoa tassuloita ja heiluttaa häntää olisi avarammassa vaikka muille jakaa. Vai sitäkö se koettaakin? Saada ystäväiseni tai pahimmillaan minut viereensä pötköttämään, että olisi helpompaa vahtia rakkaitaan näin pipinä ollessaan? Yhtä aikaa sekä kiehtovan hauska, että hirvittävä ajatus, minulle siis ...

Sasai rakkaan ystäväni rapsuteltavana

***

Ja sitten pikkuinen kissa-kevennys. Eli meidän vauva-kissamimme Fubuki on päättänyt, että isona siitä tulee koira. Tämä kävi ilmi siten, että menin  silittämään koiran ulkoilutavaroissa nukkuvaa Fubukia. Halailin ja rapsuttelin ja nuuhkutin ja ... sitten nuuhkuttelin hiukan lisää. Kävin koko kissan läpi, pään päältä, hännän juuresta, massusta ja etenkin tassuista! Ja kyläpä vain, ihan jopa sieltä tassujen anturoista, joista kissa päästää (aivan kuten koirat) omia feromonejaan ja tuoksuvat niin ihanasti kissoilta - paitsi Fubuki ... Tämä vauva-katti on päättänyt alkaa haista koiralta! Siis oikeasti! Kissa joka tuoksuu koiralta!!! Nyt en kyllä tiedä miten selviän tämän tiedon kanssa mitenkään ... Ja no, joka tapauksessa, tässä muutama kuva tapauksesta:

Fubuki kissa-vaavi nokosilla koirien ulkoiluvälinelaatikossa



Sasai mietiskelee, että mitä tuollainen pikkuruinen karvapallo oikein tekee sen ja Titsun tavaroissa
(Kuva on otettu ennen Sasain onnettomuutta)

*** Ja juu, koetan saada seuraavan päivityksen aikaan pelkästään rakkaista wotistamme, jotka tässä hullunmyllyssä ovat jääneet täysin sivuosaan ihka omassa blogissaan. ***

Jotain korjattavaa, pikkuisen iloittavaa ja WottiaWottiaWottia !

Ihan ensiksi pienehkö korjaus tuohon edelliseen postaukseen:

 Eli tuo tapaturman toinen osapuoli olikin sakemanni -koiruskainen eikä laika, kuten virheellisesti tulin kirjoittaneeksi. Syyt tuohon lapsukseen saavat nyt jäädä suurelta yleisöltä peitoksiin.

Ja pieni jatko tuolle edellisen kirjoitukseni Post Scriptiin (eli jälkikirjoitukseen): Tuon surullisen tapauksen toiset osapuolet osoittautuivat oikein mukaviksi ihmisiksi. Ihanan virkistävää ja siunauksellista tavata vielä nykyään yhä harvinaisemmaksi käyvän 'vastuunsa kantava suoraselkäinen ihminen' -lajin valioedustajia. Erittäin harmillista että tapaamisen täytyy tulla kohdalle tällaisissa merkeissä. Ja toisaalta, vasta näissä tilanteissa se ihmisyyden todellinen aste mitataan. Yhtä paljon kuin meillä pelättiin että he laistaisivat omasta osastaan, pelättiin heillä että me olisimme 'raivolla kaikesta selviää' ihmisyyden edustajia. No, sitä me emme ole. Tuossa perheessä käydään nyt läpi suruprosessia, jolta itse vältyimme - eli perheen jäsenen poistumista. Vielä kerran osanottomme ja tukemme täältä muutaman kymmenen metrin päästä. Ja vaikka lähempääkin ...

Sitten sitä iloittavaa puolta:

Meidän iki-ihanainen Ludu-kissimirrimme kuori itsestään tässä aivan uuden puolen. Kyllä se jo on ollut pitkään tiedossa, että pörröisin perheenjäsenemme on kovin huolissaan aina jonkun ollessa kipeä tai surullinen. Ludulla on tapana pyrkiä hinnalla millä hyvänsä (tämä tarkoittaa jopa ovien avaamista ihan itse, uskomattomia korkeita loikkia ja käsittämättömien lämpötilojen sietämisiä) sen henkilön viereen, joka tarvitsee lohtua ja tukea. Nyt Ludu pyrkii liki samanlaisella innolla lähelle Sasaita. Harmi vain, että Sasai ei vielä ole valmis ottamaan vastaan moisia kiintymyksen osoituksia kissalta ... Jäämme suurella mielenkiinnolla seuraamaan nyt, miten tämä tästä kehittyy.

Hauskoja pikkutilanteita tässä on jo tullut tuon lievästi tokkoraisen koirulin kanssa. Vaikka Sasai onkin mitä ilmeisimmin yhden ihmisen (eli rakkaan ystäväni) koira, niin selvästi minä olen päässyt likelle laikamme sydäntä. Taidankin sitten olla toistaiseksi ainoa ja siten ensimmäinen kissa, jonka koiramme hyväksyy. Tällähetkellä Sasai majailee minun ja ystäväni makuuhuoneessa poissa isosta hälystä ja stressistä. Ja emännän poistuminen huoneesta ei ole tietenkään kauhean hyvä juttu. Tässä huomaan, että me olemme kiintymässä toisiimme - minä ja Sasai. Sillä ihan oikeasti, minä unohdun välillä rapsuttelemaan rauhoittavasti tuon karvaturrin silkkisiä korvia ja se ottaa ne hellyydenosoitukset vastaankin rentoutuen. Hiukkasen surullista mutta loppupeleissä todella koomista on katsoa kuinka lääketokkurainen koira koettaa heiluttaa innokkaasti häntäänsä tervehtiäkseen, saaden lähinnä aikaan laiskalta näyttävää lehmänhännän heilutusta iloisen koiranhännän vispauksen sijaan. Nostaa kaulurissa olevaa päätään nuuhkimaan tuttuja ja turvallisia hajuja päättäväisenä, todellisuudessa horjuen sen verran että nenä menee monta kertaa niiden ystävällisten sormien ohitse joita se koettaa nuuhkia. Ja loppukaneettina rakkaamme yrittää heittäytyä selälleen ja nostaa takakäpälät kohti taivaita saadakseen rapsutuksia, mutta kiristävät tikit lonkkataipeissa estävät moiset aikeet - ja koira raasu näyttää lähinnä anteeksipyytävältä kuin olisi loukannut meitä kun ei kykenekkään tekemään omia hellyydestä ja kiintymyksestä kertovia elkeitään.

Ehkäpä kaiken tämän seurauksena perheemme eläimellisen puolen jäsenistön laumadynamiikka saa aivan uusia käänteitä. Jospa meillä kohta onkin koira ja kissa kainalokkain, seurassaan parisen kappaletta rottalapsosia? Ja sähikäis -kissamme asettuisivat loikoilemaan lähelle koiria sulassa sovussa ja hiiret eivät häiriintyisi niiden intensiivisestä tuijotuksesta enää? Ainakin se on jo pakon edessä muuttumassa, että pieni Titsukainen oppii olemaan yksin (ilman toista koiraa) ilman valtavaa ahdistusta. Ja kunhan Sasai tästä toipuu jokseenkin jaloilleen ja voimme taas alkaa kouluttaa murusta, niin saamme aivan uuden mahdollisuuden aloittaa alusta sekä ohitusten, uusien tilanteiden että kissojen sietämistä. En voi kuin ihmetellä jälleen, miten ihanasti Taivaallinen Isämme ottaa kaiken huomioon ja antaa meille mahdollisuuksia uusiin alkoihin tilanteissa, jotka ihmissilmillä katsottuina ovat umpikujia tai katastrofeja.

Wottia Wottia Wottia ... :

Viimeaikoina olemme koittaneet kovasti virikkeellistää talon isompia siimahäntiä. Laitoimme muun muassa tyhjään munakennoon jotain hyvää ja harvinaista herkkua mussukoillemme. Sitten asettelimme munakennon aivan häkin pohjalle, sinne avaraan tilaan jota wottiaiset käyttävät harvemmin. Mikä vilinä ja vilske! Jossain on jotain hyvää, vipattavia viiksiä ja nuuhkivia nenia. Isoa säksätystä, pientä mutta lujaa puhinaa. Paljon pienten jalkojen juoksua ja rapinaa häkin seinämissä. Missä, missä, missä, missä? Tahtoo, tahtoo, tahtoo, tahtoo! Minulle ensin, minulle, minulle, heti paikalla! Vaativaa ääntelyä meille ihmisillepäin. Mutta ei, emme yhtään avittaneet vaan nyt saivat pikkuiset pähkäillä ihan itse miten herkkujen luokse oikein pääsee. Rari ja Ronia olivat ensimmäisinä havaitsemassa että suunta pitää nyt olla alaspäin, ei ylöspäin. Shiri jäi ylimmälle tasanteelle nuuhkimaan ja pohtimaan - tai sitten laiskasti odottamaan ... Nimittäin siinä kävi sillätavalla, että kun Ronia ensimmäisenä hiffasi missä herkut oikein ovat, se kiipesi kiireesty ylemmäs takaisin. Suhahti ensin jotain Rarille nopeasti ja sitten kiipesi ylhäälle saakka Shirin luokse, istuksi siellä ainakin puoliminuuttia juoruamassa ja kipitti sitten alas - Shiri vanavedessään! Että sellaista huijausta - ei ole ihme, että Shiri vain lihoo siinä missä muut kasvavat ja pyöristyvät terveesti.

Aikansa käänneltyään ja väänneltyään isoa munakennoa (sellaista 15munan kennoa) ympäri ja ämpäri pitkin häkin pohjaa ne saivat ravistettua kennosta kaiken herkun syötäväksi. Tosin niin, että raskaan työn tekivät lähinnä Ronia ja Shiri, kun taas Rari pienimpänä ja nopeimpana kävi vain muiden seasta napsimassa parhaimmat herkkupalaset itselleen. Jostain syystä (- kröhöm tuota ... siis minulla "Taivaan-Isä-rakas-anna-RariRotan-jäädä-silleen-kivasti-pikkuruiseksi" rukouksien esittäjällä ei tietenkään ole mitään tekemistä asian kanssa -) Rari ei kasva samaa tahtia koko sen kummemmin kuin pyöreyttäkään näiden kahden muun kanssa. Mutta eipä tuo näytä mitenkään menoa haittaavan.

Että tämmöistä tälläkertaa - harvinaisen tiheiden päivitysten myötä Rotta -kolmikko toivottaa hyvää kouluvuotta hiukkasen myöhässä kaikille ihan oikeita kouluja käyville ihmisille ja miksei eläimillekkin.

Verta, kyyneliä ja helpotuksen huokauksia

Tämän blogin piti pääasiassa kertoa wottaliskeista. Mutta nyt kyllä taidan kertoa hiukkasen koirista ... Meidän Sasai koiramme koki kovin kovia tuossa taannoisena yönä. Ihan kuin ei tätä karvaturria olisi jo tarpeeksi yhdelle elämälle koeteltu. Tai sitten meitä ei ole vielä tarpeeksi hiillostettu Taivaan-Iskän jalostavassa tulessa. Olipa kyse kummasta tahansa, niin jälkimmäistä meissä perheenä ja yksilöinä ainakin tapahtuu tämän tiimellyksen tuoksinassa. Mutta nyt kiirehdin jo asioiden edelle ja sivulle, joten aloitetaan jokseenkin alusta:



Sasai on siis sellainen ihana laika-poika, joka pääsi mutkien kautta liki heitteille jätetystä olotilasta koiratarhan kautta ystävälleni noin 5vuotta sitten. Tämä murunen on osoittautunut sitten todella haasteelliseksi kaveriksi reviiritietoisuutensa, omistajaansa kohtaan tuntemansa kiintymyksen (Lukekaapas kirja koirasta nimeltä Tulip) ja vieraita kohti tuntemansa epäluuloisuuden vuoksi - noin niin kuin helpoimpia juttuja mainitakseni. Luottamus ihmisperheeseen on ollut kovasti koetuksella jo moneen otteeseen yllättävien kotirauhaa häiritsevien no-en-minä-nyt-tajunnut-soittaa-edes-ovikelloa-saati-että-odottaisin-lupaa-tulla-sisään-vaikka-oikein-hyvin-tiedän-että-sinulla-on-vahtikoira-vapaana-kotonasi idioottien ihmisten sekä typerien ei-minun-koirani-ketään-pure-vaikka-vähän-muriseekin koiranomistajien vuoksi. Silti ystäväni on jaksanut kärsivällisesti ja aikaa vievästi kouluttaa Sasaista oman perheen tuntevaa ja nykyään vieraitakin jo hyväksyvää lemmikkiä. Aika menestyksekkäästi vieläpä sanon minä, joka pelkään kuollakseni isoja koiria, mutta voin ihan yksin viedä tätä koiraa pihalle pissille!



Sasai on muuten hurjan älykäs tässä suhteessa ... Ystäväni noudattaa viisaan Victoria Stillwellin ohjeita koirien koulutuksessa ja niitä seuraamalla minäkin pääsin ystävystymään tämän laika-pojun kanssa. Sasai kun ensikertaa tutustuessamme murisi ja vahti kaikkea ja kaikkia mikä vähänkään edes näytti suunnittelevan lähestyvänsä sen rakasta omistajaa (Ystävääni siis) ja ilmoitti epätyytyväisyytensä matalalla murinalla. Ja tietenkin tervehti sitten niitä joita halusi hyväksyä hyppimällä ja nousemalla takajaloilleen ja nostamalla etutassut ihmisen olkapäille. Minun koira-kammoanihan tuollainen suorastaan lietsoo joten olimme melkoisella törmäyskurssilla siinä ... Ystäväni opettikin minut aina kääntämään koiralle rauhallisesti selkäni tämän koettaessa hyppiä. Sasaita opetettiin siihen, että koira saa rapsutuksia vain ollessaan rauhassa istumassa tai muuten nätisti paikoillaan. Ja oppi meni hyvin perille. Toisena päivänä vierailuani ystävälläni olin juuri tulossa makuuhuoneesta siihen tilaan, jossa Sasai oleskeli ja koira tietenkin tarkkakorvaisena oli heti ovella tarkistamassa onko tulija ystävä vai vihollinen. Nuuhkaisi ilmaa oven hitaasti avautuvasta rakosesta, valmistautui hyppäämään todetessaan minun oleva sellainen jota joku päivä pitäisi oppia hyväksymäänkin kun se emännän rehjake niin itsepintaisesti väitti ... ja istuikin sitten kiireellä alas kauniisti oven vierelle tunnistaessaan minut hajusta sekä käänsi päätä oikein somasti kallelleen tuijottaen minua niin vetoavasti , että enhän minä muuta voinut kuin silittää sitä pikkuisen. Ja rapsuttaa korvan takaa. Ja kutitella kyljestä. Ja .... huoh ... niin siinä siten kävi, että minä taisin menettää sydämeni koiralle vaikka olenkin henkeen ja vereen ollut aina kissaihminen!



Ja takaisin asiaan siis ... kaiken tämän jälkeen Sasai on nyt sopeutunut uuteen kotiin ja laajentuneeseen perheeseen vuoden asumisen päätteeksi. Ulkoilutkin ovat olleet mukavia uuden maaston tultua tutuksi epäluuloiselle koirallemme. Ja sitten tuli tämä ... Vanhin lapsistamme, poika, vei Sasaita iltalenkille kotimme takana olevaan metsään. Jossa sitten oli yksi nainen 3n koiransa kanssa samaan aikaan lenkillä - yksi niistä omaa laikaamme rotevampi laika-uros VAPAANA! Eikös tämä koira käy kiinni meidän omaamme ihan tappoaikeissa! Vammoja saivat niin poikamme kuin koirammekin. Mikäs siinä auttoi kuin lähteä yösydännä tunnin ajomatkalle kohti eläinlääkäripäivystystä - josta siitäkin sain soitella vielä ajaessa jos jonnekin että löysimme sellaisen lääkärin joka kykeni ottamaan meidän koiramme vastaan tuohon aikaan yöstä , elikkä kello kävi suunnilleen muutamaa kymmentä minuuttia vajaana kohti keskiyötä.

Nyt on pakko sanoa, että onneksi meillä on Taivaan-Iskä suojanamme! Ensiksikin olimme olleet (minä ja ystäväni) koko päivän varhaisesta aamusta liikkeellä aikeenamme tulla kotiin vasta lähempänä klo 22:ta. Kuitenkin päivän mittaan koimme, että meidän olisi hyvä lähteä jo aikaisemmin kotiin vaikka se merkitsikin ehtoolliskokouksesta paitsi jäämistä (no, onneksi ehtoollista saa ja voi viettää koska vain ja missä vain, joten se ei ole sellaisiin sidottu juttu - ja kyseisen saarnankin pääsee kuuntelemaan tässä lähipäivinä youtubesta, joten senkin Iskä ajatteli ihanasti loppuun saakka puolestamme) ja teimmekin niin. Kotona ehdimme ottaa muutaman tunnin nokoset (edellinenkin päivä oli kulunut reissussa ja pari edeltävää yötä tuosta johtuen tosi heikoilla unilla) ennen kuin kotimme täyttyi verestä, kyynelistä ja hädästä. Poikamme tuli hätäisenä metsästä aivan veressä itse kantaen mukanaan veristä koiraa. Ystäväni otti hoitaakseen koiran, minä pojan ja aloimme kartoittaa pojusten saamia vammoja. Koiralla puremahaavoja korvassa, lonkassa ja kyljessä. Pojalla samanlaisia molemmissa käsissä ja olkapäissä. Molemmilla edessä sairaala-keikka. Ja yleensä eläinlääkäri ja ihmislääkäri eri suunnissa ainakin näin keskiyöllä. Talossa vain yksi auto käytettävissä. Jep jep, herkullinen tilanne joka suorastaan kerjää Murphyn lain toteutumista. Mutta meilläpä on salainen ase, sitä kutsutaan rukoukseksi. Nopea toiminta ja päättäväisyys, että me emme anna kumpaakaan pois emmekä ala leikkimään kummankaan hengellä. Otin siis öljyä, voitelin molemmat ja julistin terveeksi pyysin (oikeastaan käskin) Jeshuaa kietomaan molemmat parantavan verensä suojiin. Ja sitten ei kun autoon ja kohti lääkäreitä.

Jälkikäteen sen aina vasta huomaa. Että koossa oli todelliset katastrofin ainekset. Ja että TaivaanIskällä todellakin on kaikki langat hallussaan ja Hän huolehtii niistä jotka uskaltavat heittäytyä. Sasain kyljessä oleva haava oli niin syvä, että se meni luuhun saakka. Siitä oli lähtenyt lihasta irti ihan kunnolla toisen koiran hampaisiin. Verenvuoto oli niin runsasta ,ettei meillä periaatteessa pitäisi olla tuossa enää hengissä olevaa laika-poikaa. Lisäksi Sasailta oli ihmeellisesti varjeltunut kylkiluut murtumilta ja sisäelimet vammoilta! Mutta Jumala on oikeasti ihmeellinen. Hänen suojeluksensa kantaa pitkälle. Ja vaikka ei tapahtuisi sellaista ihmettä, että kaikki haavat kuroutuvat umpeen siinä silmien alla, ei se vähennä minun uskoani mihinkään - oikeastaan päinvastoin. On monelta kannalta parempi, että Sasai paranee hiljakseen aivan normaaliin tapaan, hellässä huomassa ja suojeluksessa tulehduksilta ja komplikaatioilta. Me osaamme ja opimme suhtautumaan asioihin toisin, lapset oppivat ottamaan monia uusia asioita huomioon lähtiessään tekemään jotain. Me hioudumme yhä enemmän yhteen kun hoidamme kaikille rakasta eläintä yhdessä. Ja opimme toisistamme uusia puolia, uusia vahvuuksia ja kehittymisen aiheita. Puhumattakaan siitä, että saimme huomata perheemme liki jokaisen jäsenen kurottavan ensimmäisenä kohti Jumalaa kun on hätätilanne, ja vasta sitten rukouksen tukemana siirtyy reippaasti ja yksissä tuumin toimimaan.

Nyt, kun voi jo vähän huokaista sekä huolesta että helpotuksesta, niin sitä jää miettimään, miten kaikki asiat vaikuttavatkaan kaikkeen. Ja miten Jumala huolehtii koko kokonaisuuksista, vaikka me ihmiset yleensä jäämmekin kitisemään niistä yksittäisistä pikkuasioista.

Toipuva Sasai, joka on aivan pihalla maailman menosta tällähetkellä ...

PS: Tuon toisen koiran omistaja osoittautui ainakin alkutunnusteluissa hyvin fiksuksi tapaukseksi. Postilaatikostamme löytyi tänään yhteystiedot ja valitettava tieto, että Sasain kimppuun hyökännyt koira on lopetettu. Osanottomme heille lemmikin poismenon vuoksi. Tätä me emme olisi halunneet - olisihan tuo toinen laika ollut aivan yhtä rukoiltavissa kuntoon ja koulutettavissa Jumalan kanssa kuin meidän Sasaimmekin!

Wottas a'la MultiAnimalCultures

Jos vaikka joskus pysähtyisi selittämään hiukan missä nämä wottalikset oikein elävät. No - daa - häkissä tietenkin! Mutta missäs se häkki sitten on? Tässätapauksessa erittäin multianimalkultturellissa ympäristössä. Puhumattakaan sitten liudasta kahdella jalalla käveleväisistä ihmisiksi kutsutuista olennoista ...

      Elikkä, ihan alkuun: Minä itse, Kizu (kotioloissa Kisu), olen sellainen tarpeeksi aikuinen naisihmeinen, jolla on yksi kappale teiniksi kasvamaan ehtineitä tyttölapsosia. Tuota pientä kissinpoikaa tupataan kutsumaan Bubuliksi tai Bubuksi nykyään. Ehkä meillä meni jossain geeniperimä sekaisin tai sitten lapsonen vaihtui ostoksilla (lue: osastolla) tai muuta vastaavaa. En ole kauheammin moista miettinyt, sillä tuo on ollut maailman kaunein ihan ensimmäisestä itkupotkuraivaristaan saakka - jonka Bubuskaiseni muuten sai jo muutaman tunnin ikäisenä. Mutta se siis tuosta kissinpojasta, emäkissistähän tässä piti kertoilla ... eli ... tuota ... mitä tässä nyt voisi sanoa ... kissa on aina kissa, eipä siitä kai muuta loppupeleissä ole sanottavaa. Ne, jotka eivät tiedä mikä kissa on - puhumattakaan Kizuista - voivat vaikka googlettaa sellaisen kaunokaisen kuin hietakissan, eli sandcatin, eli Felis Margaritan. Kyllä noilla pitäisi asian aueta hieman.
      Meidän kahden lisäksi täällä asustaa siis tuo ihana, rakas, ainutlaatuinen ystäväiseni, jonka ansiota on että tämmöisen blogin on ollut edes mahdollista syntyä. Ja tuolla ystäväiselläni on itsellään myös yksi kappale teiniksi venähtäneitä pojankloppiaisia ja sitten pari murkkusta, molempia sukupuoli tietenkin se yksi kappale että vaaka pysyy tasapainossa. Ja näiden kaikkien lisäksi talossa häärii piikalikkana sellainen jonkusen verran teiniyttä jaloistaan karistanut, mutta ei ihan aikuisikää saavuttanut siskolikkani. Että semmoinen ihmissakki näitä wottaleita hoitaa ja rakastaa tässä talossa.

      Mitä sitten tulee ihan otsikon mukaiseen eläinlaumaan, niin perheestä löytyy kiva määrä nelijalkaisia vipeltäjiä. Uskokaa pois, ei tule tyhjää hetkeä tai tekemisen puutetta meillä sen kummemmin lapsilla kuin aikuisväelläkään! Onneksi kaikki osallistuvat karvamassujen hoitamiseen sen hellimisen ja rakastamisen lisäksi. Mutta joo, löpinät sikseen ja asiaan ...
      Ystäväni on hyvin, hyvin, hyvin eläinrakas ihminen. Niimpä hänellä oli ihania kissimirrejä, suloisia karvapallukoita, kehrääviä hännäheiluttajia kaksin kappalein. Minulle taas sellaisia oli eksynyt hoiviini nelisen kappaletta. (No hei, miettikää nyt, kyllähän tämmöinen lempinimi jotain velvoittaa!!! ) Joten kun kaikki laitetaan yhteen, saadaan aikaan kuusi kissaa:

1) Aatu -kollikattinen, virkeä vanhus. 2) Ludu (Jadena) pörrökattimi, jonkinlainen vanhuksen ja pikkuisen pennun sekamuoto ... 3) Tikva, löhöävä löllääjä joka jää aina jumiin kiivetessään jonnekkin. 4) Iinamini-kissamiimi (Sheena), villi-villi metsäkattimi josta sanottiin ettei se ikinä kesyynny halittavaksi. 5) Falisha, pentueensa pikkuisin jolla on aivan liikaa energiaa vaikka onkin jo ihan iso kissa. 6) Fubuki, satamasta saalistettu veitikkamainen puolipörrö.

Kissoista vain 3 on ihan kotikissoiksi syntyneitä karvapallukoita, ja 3 sitten vähän karumpaa elämää nähneitä eläinsuojelun kautta meille saapuneita villimmänpuoleisia kissimeitä. Nykyään tosin jokainen näistä on aivan laiskanpulskea ja kehräämällä silityksiä kerjääviä kattimatteja, etenkin se ihka oikeia metsästä loukutettu villi-villikissa, joka alussa sähisi ja melkein hyökkäsi päälle jos laittoi kättä vähänkään sen sängyn alle missä Sheena-kattimi asusteli kulloisellakin hetkellä meille saavuttuaan.

1) Titsu, todennäköisesti whippetin ja pystykorvan sekoitus, entinen katukoira ja tarhakoira.
2) Sasai, kaunis laika -koira jonka on ollut vaikeaa päästä yli tarha-ajoistaan ja oppia kotikoiran tavoille.

      Koirat eivät juuri ole olleet koskaan lähellä minun sydäntäni. Luultavasti tämä on johtunut enimmäkseen siitä, että kun sanon etten niistä välitä, vastataan aina että "Hyvänen aika, kyllähän kaikki nyt koirista pitävät!" No, en minä. Ja antipatiani sen kun nousi jokaisen tuollaisen kommentin kaikuna, puhumattakaan siitä, että pelkään isoja koiria. Joten, se oli aikamoinen haaste, kun ystävälleni muutti iso laika-koira, jolla oli karu historia hylättynä ja sitten pitkään tarhassa asuneena koirana. (Tosin, jos ei tämä koira olisi ystävälleni muuttanut, minä olisin nyt 3a villimiä kissaa köyhempi.) Ja jonkusen aikaa yhden koiran emäntänä oltuaan ystäväni tuumasi, että kyllä sitä pitää jokaisella jonkinlainen lajitoveri olla, ja niin tässä talossa asustaa siis 2 kappaletta karvapalloja, joilla on jokseenkin ihan lupa haukkua vieraita. Pienempi koiramaisista karvapalloista on muuten entinen katukoira, joten on tässä ollut aikamoista vilskettä kouluttaa 2hta vaativammanpuoleista koiraa. Mutta toisaalta, haasteitahan ystäväni kaipasikin koiria pyytäessään ...
      Sitten meillä on vielä parisen kappaletta hiiroisia. Nämä pienet ihanat vipeltäjät elävät somasti sisustetussa terraariossa, eri huoneessa kuin wottiaiset. Hajustella nämä kyllä saavat toisiaan meidän muiden kautta ja pikkuhiljaa sekä wotat, että hiirulit alkavat tottua ajatukseen, että molempia eläimiä on samalla tontilla.

1) Yakira, vielä melkein vaavi-hiiwi tuli yhtäaikaa wottien kanssa kaveriksi toiselle hiiwoiselle.
2) Viuhti, ihanan lämpöinen ihmisystävällinen hiiroinen, joka hiljattain jäi kaveritta ja sai sitten uuden murusen pesäänsä asustelemaan.

   
      Että tämmöinen pesue täällä. Ehkä joskus sepustelen enemmän näiden vaativimpien eläinten taustoja ja kotiutumisia. Mutta tälläerää taidan jättää tähän. Nyt on ajatukset vuodatettu taas yhdeltä erää sanoiksi tyhjälle ruudulle ja voin hengähtää hetken, kunnes pääni tulvii taas seuraavaa kerrottavaa ...

Onni on oma wotta olkapäällä !

Rarity tutkailee maailmaa

Jep jep, kyllä se jotenkin alkaa lutviutumaan tämä elämä wottasen omistajana. Onhan sitä kokemusta ollut aiemmin wamstereista, pupuloista, ramsuista ja yhdetä gerbiliinistä - mutta wotta on ihan oma lukunsa. Onneksi tuo ystäväiseni, Ahavan omistaja, osaa olla wottien kanssa ja tietää miten käsitellä niitä. Kuten vaikkapa miten wotta pestään (ollut todella hyödyllinen taito tässä pestessä kerran jos toisenkin wottien pissipyllyä ja kakkihäntiä ...). Tai että ei se Shiri-wotta tukehdu vaikka unohtaisikin itsensä nukkumaan rintsikoihini - siis silloin kun ne ovat minulla päälläni. Puhumattakaan siitä arvokkaasta tiedomurusesta, että se ei ole kuolemassa se Rari-wotta nukahtaessaan olkapäälleni niin, ettei mikään sitä herätä, vaan syvä luottamuksen osoitus minulle.

Shiri turvapaidassa

Aivan mahtavaa on ollut opetella wottien kieltä. Nämä osaavan naksutella (kalistella hampaita yhteen) erilaisilla tavoilla ilmaisten eri asioita. Kuten vaikkapa hurja naksutus ja säksätys olkapäällä pienen hypiskelyn kerä kun iskee vessahätä aivan yllättäen. Se se vasta onkin ollut helpotus, nyt tulee vähemmän ssekä wotta-pyykkiä että paitapyykkiä tässävaiheessa. Ne myös piippaavat kun niihin sattuu tai ne eivät tykkää jostain, kuten vaikkapa siitä pesemisestä. Kuulostaa silti siltä, että niillä on myös aika ystävällinen piippausääni - sen ne päästävät aika usein sukiessaan toisiaan ja kaivautuessaan oikein lähelle toista wottaa nukkumaan. Wotat myös laulavat, sirkuttavat kuin pienet linnut mutta paljon hiljaisemmalla äänellä. Ja sitten ne puhisevat tyytyväisyyttä. Ainakin Rarity. Se hiippailee hiljaa aivan korvani juureen, nostaa nenunsa ihan korvaani kiinni ja puhaltelee hiljalleen hyvin rauhallisena. Samalla Rarity painautuu ihan kiinni niskaani ja kietoo häntänsä kaulaani ja pian vetelee edellämainutun kaltaisia unosia.

Nyt, kun nämä wottiaiset ovat asuneet meillä melkein 2viikkoa jo, on nähtävissä pienehköjä luonne-eroja. Sekä tietysti laumaantumista niin, että niille kehittyy yhtäläisiä käytöstapoja. Nämä kun eivät ole samasta poikueesta alunperin, vaikka 2 näistä onkin samalta kasvattajalta (Zaya's). Esimerkiksi Rarity ei aluksi viihtynyt ollenkaan paidansisällä tai missään muuallakaan piilossa, kun taas sekä Ahava että Shiri kaivautuvat mieluusti paidan alle. Erityisesti Shiri rakastaa juoksennella pitkin selkää, ylös alas mahaa, liukua käsivasrilla ja nukkua kainalossa - kaikki tämä ihoa vasten paidanalla piilossaturvassa pahalta maailmalta. Joten aikansa tuota touhua katseltuaan myös Rarity hoksasi tänään että kyllä siellä kainalossa on kuitenkin lämmintä kuin pesässä ja hyvä nukkua nokoset. Tietenkin asiaan saattoi vaikuttaa se, että olimme juuri tulleet pesulta ja pikkuiseni oli aika kosteahko vielä kuivaamisesta huolimatta. Rarity ei myöskään kauheasti pitänyt alussa puolian herkuista tapellessaan, kun taas Shiri vei kaikki namit toisten suusta omaan piiloon ja mussutti ne sitten toisilta salassa. Nyt häkissä alkaa vallita rauha ja kaikki syövät pikkuiset herkkuset siististi tappelematta ja tarpeenvaatiessa Rarity osaa olla tiukkana oman makupalansa kanssa. Toisaalta Ahava näyttää olevan aika omistajansa likellä viihtyvää sorttia - niin, että minun käy ihan ystävääni kateeksi kun hän voi hellia ja pusutella wottaansa eikä se kiemurtele ja venkoile kaiken aikaa. Shiri nimittäin on aivan kuin elohopea koko wottanen. Se pieni ei pysähdy hetkeksikään, ellei sitä nukuta aivan kamalasti. Shiri myös säpsähtelee helposti ja silloin etenkin Shiriltä pääsee edelleen hätäpissejä vielä useasti. Rarity taas on utelias kuin mikä ja oikea hyppy-rotta. Se oikeasti hyppää olkapäältäni pöydälle, lattialle tai ystäväni olkapäälle kun niikseen sattuu haluamaan. Rarity ei myöskään pienistä säpsähtele, sen kummemmin koirien haukkuessa kuin kissojenkaan läheisyydessä. Voiko uteliaisuus tappaa rotankin, niinkuin sananlaskun mukaan käy kissoille?

No, jokatapauksessa tämän puolitoistaviikkoisen saldo on se, että wotat veivät sydämeni ihan kokonaan. Kun Rarity parisen päivää sitten ensimmäistä kertaa selkeästi osoitti pitävänsä juuri minusta , olin aivan myytyä omistajaa. Menin vain putsaamaan häkkiä ja juttelemaan samalla wottasillemme, kun tämä kaunis siamese-murunen teki kaikkensa päästäkseen olkapäälleni! Se kurkotti häkinrungon putkella, hyppäsi kämmenelleni ja kipitti vauhdilla niskaani. Ja vaikka miten koitin laittaa wotta-neitostani takaisin kaveriensa seuraan, se itsepintaisesti kipitti olalleni ja niin minä sitten siivosin ja touhusin pikku-wottiainen niskassani. Nykyään Rarity tulee joka kerta tiettyyn kohtaan häkin putkistoa kuullessaan ääneni. Ja kipittää ihan itse häkistä syliini kun avaan häkkiä. Niin, siis silloin kun ei ole liian väsynyt - jos Rarity haluaa nukkua ei mikään mahti maailmassa saa sitä kiipeämään ulos riipparistaan, ei edes herkullinen tomaatti tai voileipäkeksin palanen! Shiri taas reagoi meihin molempiin omistajiinsa tasapuolisesti, kipittää tervehtimään ja nuuskimaan ja pienen maanittelun päätteeksi sujahtaa paidan kaula-aukosta sisään leiriytyäkseen lämpimään kainaloon nukkumaan. Ja minä kun pelkäsin, että ne eivät koskaan oppisi pitämään minusta!



Rarity riipparissa



Shiri tervehtimässä

Voihan rotan pissi

Tiedättehän te miten flunssat tuppaavat tarttumaan kun eletään tarpeeksi lähekkäin? Juu, tiedän minäkin mutta en kyllä tiennyt että wotta-kuumekkin tarttuu ja pahasti!

Se alkoi kaikki ihan viattomasti ... wotta-kuumeilevasta ystävästä. Ihan ensin viatonta muistelua wanhasta rakkaasta wotta-ystävästä, tarinoita ja ihan vain muutama valokuva. Sitten alkoivat oireet pahentua ... Tunti, sitten pari päivässä, pian jo monta tuntia. Päivät valuivat viikoiksi, viikoista tuli kuukausi, toinenkin. Elämä oli wotta-kuvia, wotta-videoita ja lopulta wotta-kasvattajien sivustoja. Siinä kun sitä vieressä kuunteli, katseli ja antoi noiden nappisilmien hämmentää ja viiksien vipatuksen sykähdyttää ja ... Lisää wotta-kuvia, nyt kasvattajien sivuilta. Ja sitten muutama maili, tuskaista odotusta, itkua ja toiveita ja lopulta: omia wottia!

Ystäväiseni halusi mustan kaunokaisen ja eihän nyt kukaan järkevä tyydy yhteen wottaseen. Joten minä ihan varovasti kysäisin - ihan puolihuolimattomasti vain - että jos se toinen olisi sitten vaikka sellainen minua miellyttävä. Ja niin meille valikoitiin siamese -murunen mustan kaunokaisen kaveriksi. Emme vain olleet ottaneet huomioon tämän kuumeen äkillistä pahanlaatuista kroonistumista ... emmekä me ihan oikein ole varmoja miten tässä näin pääsi käymään ... mutta muuttopäivänä kuljetusboksiin eksyikin sitten vielä taivaansininenkin vipeltäjä.

Joten tällaisia meillä nyt sitten asustaa:

Ystäväni musta kaunotar:
Ahava Ronia

Minun oma siamese -muruseni:
Rayah Odeleya



Yhteinen taivaansininen vipeltäjämme:
Shiriela Celestine



Täytyy kyllä myöntää, että ystäväni oli kovin oikeassa (siis ihan kuin koskaan sitä kamalati olisin epäillytkään ...) ja wottaset ovat aivan ihania! Välistä tuntuu ettei malttaisi nukkuakkaan, kun tahtoisi vain istuksia häkin vierellä katselemassa pienokaisten touhuiluja. Tai pitää muuten näitä aivan kokoajan olkapäällä, jossa ne viihtyvätkin mainiosti. Wottien kanssa kun saa olla monta tuntia päivässä, vaikka ei nyt aivan yhtäjaksoisesti kuitenkaan. Ja mitä enemmän niitä hellii ja niille juttelee, sitä kesymmiksi ne tulevat. Rarity (siameseni) viihtyy hienosti olkapäälläni. Tyttönen nukkuukin siinä jo ja mutustaa välillä pieniä herkkupalsia, joita koitan sille antaa. Näin kamalan kuumalla ilmalla muruseni tarvitsee vettä ja kun en jaksa ripustaa juomapulloa korvanlehteeni kiinni, annan vauveliinin napostaa välillä vettä sisältäviä hedelmiä. Shiri (taivaansinisemme) puolestaan viihtyy mieluusti paidan sisällä seikkailemassa, mutta ei vielä pitkiä aikoja eikä oikein osaa vielä rentoutua. Häkissä Shiriliini on paljon tuttavallisempi ja nauttii silityksistä. Joten kyllä tämä Shirikin tästä vielä syliwottalaiseksi tulee -ehkä. On nämä niin suloisia ja ihania ja pehmeitä ja ... Miten minä olenkaan tullut toimeen näin kauan ilman wottasia?

 Ainoa harminpoikanen on se, että nämä meidän wottaset ovat vielä aika vauvoja ja säikkyvät vähän jokaista rapsahdusta. Eikä talossa majailevien muutaman kissin, parin koiran ja pienten hiiwien hajut paljoa auta tuota asiaa. Niimpä tässä saa vaihtaa paitaa kuin sananlakussa konsanaan ja pestä pyykkiä samaa tahtia, kuin aikoinaan tulin tehneeksi tuoreena äitinä. Vauvat ne on vauvoja selvästi, sama se onko ne ihmisiä vaiko eläimiä.