Wottas a'la MultiAnimalCultures

Jos vaikka joskus pysähtyisi selittämään hiukan missä nämä wottalikset oikein elävät. No - daa - häkissä tietenkin! Mutta missäs se häkki sitten on? Tässätapauksessa erittäin multianimalkultturellissa ympäristössä. Puhumattakaan sitten liudasta kahdella jalalla käveleväisistä ihmisiksi kutsutuista olennoista ...

      Elikkä, ihan alkuun: Minä itse, Kizu (kotioloissa Kisu), olen sellainen tarpeeksi aikuinen naisihmeinen, jolla on yksi kappale teiniksi kasvamaan ehtineitä tyttölapsosia. Tuota pientä kissinpoikaa tupataan kutsumaan Bubuliksi tai Bubuksi nykyään. Ehkä meillä meni jossain geeniperimä sekaisin tai sitten lapsonen vaihtui ostoksilla (lue: osastolla) tai muuta vastaavaa. En ole kauheammin moista miettinyt, sillä tuo on ollut maailman kaunein ihan ensimmäisestä itkupotkuraivaristaan saakka - jonka Bubuskaiseni muuten sai jo muutaman tunnin ikäisenä. Mutta se siis tuosta kissinpojasta, emäkissistähän tässä piti kertoilla ... eli ... tuota ... mitä tässä nyt voisi sanoa ... kissa on aina kissa, eipä siitä kai muuta loppupeleissä ole sanottavaa. Ne, jotka eivät tiedä mikä kissa on - puhumattakaan Kizuista - voivat vaikka googlettaa sellaisen kaunokaisen kuin hietakissan, eli sandcatin, eli Felis Margaritan. Kyllä noilla pitäisi asian aueta hieman.
      Meidän kahden lisäksi täällä asustaa siis tuo ihana, rakas, ainutlaatuinen ystäväiseni, jonka ansiota on että tämmöisen blogin on ollut edes mahdollista syntyä. Ja tuolla ystäväiselläni on itsellään myös yksi kappale teiniksi venähtäneitä pojankloppiaisia ja sitten pari murkkusta, molempia sukupuoli tietenkin se yksi kappale että vaaka pysyy tasapainossa. Ja näiden kaikkien lisäksi talossa häärii piikalikkana sellainen jonkusen verran teiniyttä jaloistaan karistanut, mutta ei ihan aikuisikää saavuttanut siskolikkani. Että semmoinen ihmissakki näitä wottaleita hoitaa ja rakastaa tässä talossa.

      Mitä sitten tulee ihan otsikon mukaiseen eläinlaumaan, niin perheestä löytyy kiva määrä nelijalkaisia vipeltäjiä. Uskokaa pois, ei tule tyhjää hetkeä tai tekemisen puutetta meillä sen kummemmin lapsilla kuin aikuisväelläkään! Onneksi kaikki osallistuvat karvamassujen hoitamiseen sen hellimisen ja rakastamisen lisäksi. Mutta joo, löpinät sikseen ja asiaan ...
      Ystäväni on hyvin, hyvin, hyvin eläinrakas ihminen. Niimpä hänellä oli ihania kissimirrejä, suloisia karvapallukoita, kehrääviä hännäheiluttajia kaksin kappalein. Minulle taas sellaisia oli eksynyt hoiviini nelisen kappaletta. (No hei, miettikää nyt, kyllähän tämmöinen lempinimi jotain velvoittaa!!! ) Joten kun kaikki laitetaan yhteen, saadaan aikaan kuusi kissaa:

1) Aatu -kollikattinen, virkeä vanhus. 2) Ludu (Jadena) pörrökattimi, jonkinlainen vanhuksen ja pikkuisen pennun sekamuoto ... 3) Tikva, löhöävä löllääjä joka jää aina jumiin kiivetessään jonnekkin. 4) Iinamini-kissamiimi (Sheena), villi-villi metsäkattimi josta sanottiin ettei se ikinä kesyynny halittavaksi. 5) Falisha, pentueensa pikkuisin jolla on aivan liikaa energiaa vaikka onkin jo ihan iso kissa. 6) Fubuki, satamasta saalistettu veitikkamainen puolipörrö.

Kissoista vain 3 on ihan kotikissoiksi syntyneitä karvapallukoita, ja 3 sitten vähän karumpaa elämää nähneitä eläinsuojelun kautta meille saapuneita villimmänpuoleisia kissimeitä. Nykyään tosin jokainen näistä on aivan laiskanpulskea ja kehräämällä silityksiä kerjääviä kattimatteja, etenkin se ihka oikeia metsästä loukutettu villi-villikissa, joka alussa sähisi ja melkein hyökkäsi päälle jos laittoi kättä vähänkään sen sängyn alle missä Sheena-kattimi asusteli kulloisellakin hetkellä meille saavuttuaan.

1) Titsu, todennäköisesti whippetin ja pystykorvan sekoitus, entinen katukoira ja tarhakoira.
2) Sasai, kaunis laika -koira jonka on ollut vaikeaa päästä yli tarha-ajoistaan ja oppia kotikoiran tavoille.

      Koirat eivät juuri ole olleet koskaan lähellä minun sydäntäni. Luultavasti tämä on johtunut enimmäkseen siitä, että kun sanon etten niistä välitä, vastataan aina että "Hyvänen aika, kyllähän kaikki nyt koirista pitävät!" No, en minä. Ja antipatiani sen kun nousi jokaisen tuollaisen kommentin kaikuna, puhumattakaan siitä, että pelkään isoja koiria. Joten, se oli aikamoinen haaste, kun ystävälleni muutti iso laika-koira, jolla oli karu historia hylättynä ja sitten pitkään tarhassa asuneena koirana. (Tosin, jos ei tämä koira olisi ystävälleni muuttanut, minä olisin nyt 3a villimiä kissaa köyhempi.) Ja jonkusen aikaa yhden koiran emäntänä oltuaan ystäväni tuumasi, että kyllä sitä pitää jokaisella jonkinlainen lajitoveri olla, ja niin tässä talossa asustaa siis 2 kappaletta karvapalloja, joilla on jokseenkin ihan lupa haukkua vieraita. Pienempi koiramaisista karvapalloista on muuten entinen katukoira, joten on tässä ollut aikamoista vilskettä kouluttaa 2hta vaativammanpuoleista koiraa. Mutta toisaalta, haasteitahan ystäväni kaipasikin koiria pyytäessään ...
      Sitten meillä on vielä parisen kappaletta hiiroisia. Nämä pienet ihanat vipeltäjät elävät somasti sisustetussa terraariossa, eri huoneessa kuin wottiaiset. Hajustella nämä kyllä saavat toisiaan meidän muiden kautta ja pikkuhiljaa sekä wotat, että hiirulit alkavat tottua ajatukseen, että molempia eläimiä on samalla tontilla.

1) Yakira, vielä melkein vaavi-hiiwi tuli yhtäaikaa wottien kanssa kaveriksi toiselle hiiwoiselle.
2) Viuhti, ihanan lämpöinen ihmisystävällinen hiiroinen, joka hiljattain jäi kaveritta ja sai sitten uuden murusen pesäänsä asustelemaan.

   
      Että tämmöinen pesue täällä. Ehkä joskus sepustelen enemmän näiden vaativimpien eläinten taustoja ja kotiutumisia. Mutta tälläerää taidan jättää tähän. Nyt on ajatukset vuodatettu taas yhdeltä erää sanoiksi tyhjälle ruudulle ja voin hengähtää hetken, kunnes pääni tulvii taas seuraavaa kerrottavaa ...

Onni on oma wotta olkapäällä !

Rarity tutkailee maailmaa

Jep jep, kyllä se jotenkin alkaa lutviutumaan tämä elämä wottasen omistajana. Onhan sitä kokemusta ollut aiemmin wamstereista, pupuloista, ramsuista ja yhdetä gerbiliinistä - mutta wotta on ihan oma lukunsa. Onneksi tuo ystäväiseni, Ahavan omistaja, osaa olla wottien kanssa ja tietää miten käsitellä niitä. Kuten vaikkapa miten wotta pestään (ollut todella hyödyllinen taito tässä pestessä kerran jos toisenkin wottien pissipyllyä ja kakkihäntiä ...). Tai että ei se Shiri-wotta tukehdu vaikka unohtaisikin itsensä nukkumaan rintsikoihini - siis silloin kun ne ovat minulla päälläni. Puhumattakaan siitä arvokkaasta tiedomurusesta, että se ei ole kuolemassa se Rari-wotta nukahtaessaan olkapäälleni niin, ettei mikään sitä herätä, vaan syvä luottamuksen osoitus minulle.

Shiri turvapaidassa

Aivan mahtavaa on ollut opetella wottien kieltä. Nämä osaavan naksutella (kalistella hampaita yhteen) erilaisilla tavoilla ilmaisten eri asioita. Kuten vaikkapa hurja naksutus ja säksätys olkapäällä pienen hypiskelyn kerä kun iskee vessahätä aivan yllättäen. Se se vasta onkin ollut helpotus, nyt tulee vähemmän ssekä wotta-pyykkiä että paitapyykkiä tässävaiheessa. Ne myös piippaavat kun niihin sattuu tai ne eivät tykkää jostain, kuten vaikkapa siitä pesemisestä. Kuulostaa silti siltä, että niillä on myös aika ystävällinen piippausääni - sen ne päästävät aika usein sukiessaan toisiaan ja kaivautuessaan oikein lähelle toista wottaa nukkumaan. Wotat myös laulavat, sirkuttavat kuin pienet linnut mutta paljon hiljaisemmalla äänellä. Ja sitten ne puhisevat tyytyväisyyttä. Ainakin Rarity. Se hiippailee hiljaa aivan korvani juureen, nostaa nenunsa ihan korvaani kiinni ja puhaltelee hiljalleen hyvin rauhallisena. Samalla Rarity painautuu ihan kiinni niskaani ja kietoo häntänsä kaulaani ja pian vetelee edellämainutun kaltaisia unosia.

Nyt, kun nämä wottiaiset ovat asuneet meillä melkein 2viikkoa jo, on nähtävissä pienehköjä luonne-eroja. Sekä tietysti laumaantumista niin, että niille kehittyy yhtäläisiä käytöstapoja. Nämä kun eivät ole samasta poikueesta alunperin, vaikka 2 näistä onkin samalta kasvattajalta (Zaya's). Esimerkiksi Rarity ei aluksi viihtynyt ollenkaan paidansisällä tai missään muuallakaan piilossa, kun taas sekä Ahava että Shiri kaivautuvat mieluusti paidan alle. Erityisesti Shiri rakastaa juoksennella pitkin selkää, ylös alas mahaa, liukua käsivasrilla ja nukkua kainalossa - kaikki tämä ihoa vasten paidanalla piilossaturvassa pahalta maailmalta. Joten aikansa tuota touhua katseltuaan myös Rarity hoksasi tänään että kyllä siellä kainalossa on kuitenkin lämmintä kuin pesässä ja hyvä nukkua nokoset. Tietenkin asiaan saattoi vaikuttaa se, että olimme juuri tulleet pesulta ja pikkuiseni oli aika kosteahko vielä kuivaamisesta huolimatta. Rarity ei myöskään kauheasti pitänyt alussa puolian herkuista tapellessaan, kun taas Shiri vei kaikki namit toisten suusta omaan piiloon ja mussutti ne sitten toisilta salassa. Nyt häkissä alkaa vallita rauha ja kaikki syövät pikkuiset herkkuset siististi tappelematta ja tarpeenvaatiessa Rarity osaa olla tiukkana oman makupalansa kanssa. Toisaalta Ahava näyttää olevan aika omistajansa likellä viihtyvää sorttia - niin, että minun käy ihan ystävääni kateeksi kun hän voi hellia ja pusutella wottaansa eikä se kiemurtele ja venkoile kaiken aikaa. Shiri nimittäin on aivan kuin elohopea koko wottanen. Se pieni ei pysähdy hetkeksikään, ellei sitä nukuta aivan kamalasti. Shiri myös säpsähtelee helposti ja silloin etenkin Shiriltä pääsee edelleen hätäpissejä vielä useasti. Rarity taas on utelias kuin mikä ja oikea hyppy-rotta. Se oikeasti hyppää olkapäältäni pöydälle, lattialle tai ystäväni olkapäälle kun niikseen sattuu haluamaan. Rarity ei myöskään pienistä säpsähtele, sen kummemmin koirien haukkuessa kuin kissojenkaan läheisyydessä. Voiko uteliaisuus tappaa rotankin, niinkuin sananlaskun mukaan käy kissoille?

No, jokatapauksessa tämän puolitoistaviikkoisen saldo on se, että wotat veivät sydämeni ihan kokonaan. Kun Rarity parisen päivää sitten ensimmäistä kertaa selkeästi osoitti pitävänsä juuri minusta , olin aivan myytyä omistajaa. Menin vain putsaamaan häkkiä ja juttelemaan samalla wottasillemme, kun tämä kaunis siamese-murunen teki kaikkensa päästäkseen olkapäälleni! Se kurkotti häkinrungon putkella, hyppäsi kämmenelleni ja kipitti vauhdilla niskaani. Ja vaikka miten koitin laittaa wotta-neitostani takaisin kaveriensa seuraan, se itsepintaisesti kipitti olalleni ja niin minä sitten siivosin ja touhusin pikku-wottiainen niskassani. Nykyään Rarity tulee joka kerta tiettyyn kohtaan häkin putkistoa kuullessaan ääneni. Ja kipittää ihan itse häkistä syliini kun avaan häkkiä. Niin, siis silloin kun ei ole liian väsynyt - jos Rarity haluaa nukkua ei mikään mahti maailmassa saa sitä kiipeämään ulos riipparistaan, ei edes herkullinen tomaatti tai voileipäkeksin palanen! Shiri taas reagoi meihin molempiin omistajiinsa tasapuolisesti, kipittää tervehtimään ja nuuskimaan ja pienen maanittelun päätteeksi sujahtaa paidan kaula-aukosta sisään leiriytyäkseen lämpimään kainaloon nukkumaan. Ja minä kun pelkäsin, että ne eivät koskaan oppisi pitämään minusta!



Rarity riipparissa



Shiri tervehtimässä