Videoita vauvailuista

Tässä sitten vähän söpösiä videopätkiä pienokaisista. Huomatkaa miten kaluttu tuo häkki on - ja miten vauvatkin osaavat mammansa pahimmat jutut, eli häkin syömisen!

Että semmoisia viikareita. :)

Simcha ja Vili Vilperit

Rotat ovat siis aikamoisia nahkakuulia syntyessään. Niillä ei ole aluksi edes korvien aiheita kunnolla nähtävissä. Käpälissä varpaat (rotillahan on melkein kuin kädet, mutta peukalo puuttuu) ovat yhdessä toisiinsa ankanräpylöiden näköisesti. Viiksiä ei ole nähtävissä samoin kuin ei muutakaan karvoitusta viikkoon. Häntä josta kasvaessa tulee upean pitkä ja kätevä apuri kiipeillessä on kuin possun pikkuinen luiru ilman kiharaisuutta. Sellaisista alkaa sitten pikkuhiljaa muotoutua päivä päivältä ja viikko viikolta yhä rottamaisempia otuksia kaikkine ihanuuksineen. Ensin tulee korvat pikkuhiljaa, hetken ne näyttää liki ihmisen korvilta kunnes kasvavat ja kasvavat ja siirtyvät (toivon mukaan, muuten tulee hattukorvia tai dumboja) kohti päälakea kallon kasvaessa isommaksi. Käpälien sormia yhdistävä ihokaistale vetäytyy pikkuhiljaa ja niin rotan näppärät sormet muotoutuvat. Kaiken aikaa rottaset kasvaa ja kasvaa, vaikka sitä kasvua ei heti kauheesti huomaakkaan. Muutaman päivän kieppeillä niistä saattaa pikkuhiljaa nähdä onko pesueessa kikkuraisia rexejä vai sileäkarvaisia lapsosia, kun viiksikarvoitusta ilmestyy vähitellen. Samaa tahtia myös turkki alkaa näkyä ja siinä vaiheessa saattoi jo hyvinkin luotettavasti lähteä arvailemaan millaisia rotista tulee isoina. Myös sukupuolen saattoi päätellä luotettavasti, vaikka itse asiassa rottavauvoilla sen näkee jo muutaman päivän ikäisistä. Rottapojilla kun ne pallit ovat ihan järkyttävän kokoiset liki alusta saakka! (Tästä syystä olenkin sanonut alusta asti, että minen halua meille sitten yhtään ainoata poikaa. Ne pallit on oikeasti ihan kamalat!”)

Nahkakuula-Nakkeloiset kuvattavina.
Eikö olekkin aivan mielettömän pieniä ja suloisia ja söpöjä!

Isot pallit kehittymässä. Aika nopeasti sen oppi näkemään.
Viiksistä näkyy jo että tässä on sileäkarvainen rotta. Korvat taitavat jäädä dumbokorviksi.

Tässä on  silmät pikkuhiljaa avautumassa.
Korvamerkki näkyykin jo, ei tule hattukorvaa vaan ihan oikea dumborotta.

Aivan mieletön rumba oli valokuvata pikkuruisia päivittäin. Se tosin ei oo mikään välttämättömyys edes sijoitustapauksissa, jollainen mekin ollaan. Mutta uteliaisuudesta ystäväni halusi tietää miten vaavit kasvavat ja miten meiltä sujuu niiden luokitteleminen karvoituksen ja sukupuolen mukaan. Oli se hilpeää, kun yhtenä päivänä saimme kasaan viisi kikkuraista poikaa ja vastaavasti seuraavana päivänä vain pari kikkuraa poikaa. Tietenkin tilanne helpotti pikkuhiljaa kun vaavit kasvoivat isommiksi ja isommiksi. Ja Simchamaisemmiksi. Mutta sitä ennen saimme nauttia Simchasta, joka hoiti mammavastuutaan antaumuksella. Joka päivä sen päätteeksi kun olimme kuvanneet poikaset laittoi Simcha pienokaiset riviin. Olemme aika varmoja siitä että se laski ne, sillä aivan selvästi Simcha huomasi milloin pienokaisia katosi. Muutaman tunnin se protestoi meille ja leikki murjottavaa, mutta alistui sitten. Varmasti Simcha huomasi itsekin että nyt oli helpompaa imettää ja hoitaa vauvoja, kun niitä ei ole liikaa. Onhan se luonnollinen asia kun rotta tekee sen 10-20 poikasta, niin kaikki eivät mitenkään selviä.

Hyvin nopeasti me huomasimme myös sen, että vaikka vaavit olivat vielä silmättömiä ja räpyläisiä, niin silti ne osasivat karata pois kuvista. Siis aivan oikeasti meitä tarvittiin kaksi kuvaamaan vauvoja. Toinen asetti pikkuiset kuvaan ja toinen nappasi kuvat heti kun vaavit oli aseteltu, sillä parin sekunnin sisässä pari viipotti jo kovaa vauhtia muualle kuin missä olisi pitänyt poseerata. Kehittelinpäs sitten jopa sellaista systeemiä jossa vauvat laitettiin matalalaitaiseen laatikkoon. Erivärisiä laatikoita tein jonkun nelisen kappaletta, jotta vauvat saisi kuvattua niin, että tietäisi aina mitä vaaveja ne olisivat sekä minä päivänä niitä on kuvattu. Periaatteessa toimiva juttu mutta osottautui, että jo viikon ikäiset mönkeröiset pääsevät yli sentin korkeasta laidasta. Tämä idea onkin siis siirretty takaisin työpöydälle ja jatkokehittelyä odotellaan kunnes saadaan seuraava poikue taloon.

Tässä herkutellaan kaurapuurolla. Mamma näyttää mallia, saa syödä.

 

Poseerausharjoituksia.
Toistaiseksi vain sininen dumboliini ymmärsi mikä oli kupletin juoni.

Erittäin hauskaa meille tuli siinä vaiheessa, kun vauvat näyttivät, tuntuivat ja tuoksuivat aivan rotille. Ja voi sitä vipellystä kun ne saivat silmät auki! Simcha kasvatti tietenkin itsensä kaltaisia ipanoita. Tämä siis tarkoitti:

Viikarit kiipesivät siellä missä äitikin. Tästä johtuen niitä harvemmin löysi pesästä tai pohjalta, suurin osa vauveleista roikuskeli mahdollisimman lähellä kattoa kiipeämässä. Ja kun hiukan tuli ikää lisää, sitä kiivettiin sitten katossa! Pesueesta kuoriutui useampikin akrobaatti, jotka uhmasivat painovoimaa roikkumalla millä milloinkin katossa. Joskus pää alaspäin vain toisen takajalan varassa ja sulavasti siitä noustiin takaisin ylös ja kaikki neljä käpälää kattoritilöihin kiinni. Hännän varassa ei roikkunut sentään kukaan, joten tuskin meille apinoita syntyi.

Ja se kaltereiden syöminen! Voi hyvänen aika, sen ne aloitti heti kun vaan pääsivät ensimmäistä kertaa kaltereihin käpäliksi. Rouskis rouskin aivan kuin äitinsä! Sitä meteliä, kun pienessä häkissä asusteli yksi iso ja kymmenen pienempää kaltereiden purijaa ... En malta odottaa että nämä kasvavat isoiksi ja osa lähtee uusiin koteihin rouskuttamaan jonkun muun kaltareita kuin meidän häkkien. Kyllä yksi Simcha riittää tässä asiassa :D

Pienokaisia oli lähes mahdoton saada pysymään paikoillaan. Heti kun pieninkin ryömimistaito oli omaksuttu eivät ne olleet edes imetyksen aikana täysin aloillaan. Siis aivan järkyttäviä epeleitä. Hauskinta taisi kuitenkin olla yrittää laittaa häkkiä kiinni ja poikasia häkkiin vaikkapa kuvausten päätteeksi. Se sujui lähinnä tähän tapaan:

1)      Ota rotta kädeltä ja laita se häkkiin, jonka kattoa pidät auki toisella kädellä.

2)      Sulje häkki katto mutta avaa se ennen kuin se on kokonaan kiinni, sillä siellä on vähintään pari poikasta jäämässä väliin.

3)     Laske kevyesti tönäisemällä 2-5 poikasta pois katon reunamilta ja sulje samalla häkkiä hitaasti alaspäin. Huomaa, että koska kätesi on tiellä, jää joka puolelle rottavauvan mentäviä aukkoja.

4)      Toista kohtia 2 ja 3, kunnes huomaat että sinulla on muutama rotta livahtanut kokonaan muualle häkin luota. Panikoi, sillä muistat että huoneessa on kissa.

5)      Pyydystä karkulaiset ja jatka kohdasta 2.

6)      Huomaa, että on toistettava kohtaa 5 pääsemättä takaisin kohtaan 2.

7)      Huuda apujoukkoja.

8)      Sulje häkin luukku toisen ihmisen avustuksella. Varmista vielä kaltereiden läpi laskemalla, että kaikki rotat on tallella.

9)      Vaihtoehtoisesti: palaa takaisin kohtaan 5 tai menetä hermosi laskemalla poikasluvun tuplaksi siitä, mitä sen olisi mahdollista olla.

10)   Luovuta ja toivo parasta.

(Kirj.huomautus: tapahtumat on kirjoitettu reilusti jälkikäteen. Simcha sai ensimmäisen poikueensa heinäkuun lopussa.Luovutusikäisiä ,5viikkoa, ja -kokoisia ,100g, poikaset olivat elokuun lopussa.)

"PIIP" sanoi nakki syntyessään

Seuraava yritys siis. Ja mitä nopeammin, sen parempi. Eli heti seuraavana päivänä edellisen yrityksen hukkaamenon toteamisesta tungimme pikkuista Simchaa jälleen boksiin ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Tuska riipi sisikuntaa kun rakkaan joutui viemään jo toistamiseen pitkäksi aikaa pois kotoa. Olisikohan meistä loppujen lopuksi sitten ollenkaan rottailemaan, jos muutaman päivänkin ero rakkaasta aiheuttaa näin suuria tunneryöppyjä. Mitähän ne urosrottimien mammat sanoisivat, jos sitä pyytäisi jatkossa päästä sulhastelevan rotan mukana toisten nurkkiin koisimaan?  ”Siis mä tuon omat eväät ja mulla on retkipatja ja makuupussi ja mä mahdun vaikka sohvan taakse nukkumaan. Ette te edes huomaa että mäkin oon teillä …” ja sitten sellainen vetistäväsilmäinen spanielin katse ja tarvittaessa vähän rottamaisia vinkaisuja. Eiköhän siinä jokainen suostuisi ottamaan ainakin toisen meistä mukaan.

Sitten siinä venyi taas yksi viikonloppu joka muuttui viikoksi ja sitten toiseksi viikonlopuksi ja … Oli se tuskaa, mutta saimmepas Simchan jälleen kotiin kuitenkin. Ja tälläkin kertaa sillä oli ”aivan varmasti, tai siis toivottavasti” nakkeja uunissa.  Joten eikun odottelemaan ja tarkkailemaan painoa ja käytöstä. Simcha oli jälleen oma itsensä: ”Tahtoo syliin!” ”Tahtoo ulos häkistä – HETI!!! Jos et päästä, mä tuun täältä väkisin!” ”Ruokaa, onko mulle ruokaa? Tahtoo herkkuja sentään kun pidätte mua täällä muiden jaloista poissa!” ”Kiipeillään kiipeillään kiipeillään – siis KIIPEILLÄÄN vaikka kuinka poistaisit kaikki kopit ja tasot ja kalterit ja vaikka mitkä, mä haluun KIIPEILLÄ!” (Joka siis tarkoittaa että nyt häkistä on syöty kaikki reunat jotta voisi koettaa ahtautua häkistä ulos … kun vielä saisi katon itsekseen auki: ja sehän onnistuu, jos sitä vasten hyppii tarpeeksi kauan niin katon kiinnikkeet hajoavat ja sieltä voi päästä pujahtamaan hyvinkin pihalle. Ainakin jos omistajat eivät herää / havahdu meteliin ja keksi laittaa kirjoja tai muuta tukevaa kannen päälle tai rautalankaa varmistamaan kannen kiinnityksen.)

Muuta ei sitten tapahtunutkaan. Päivät vierivät ja vaihtuivat toisiksi, yö yön perään haurasta unta kun odotteli että uni katkeaisi piipityksiin. Mutta ei mitään … Tosin, Simcha paisui ja paisui ja paisui ja paisui … Välillä jo mietittiin että pitäisikö sen ruokavaliota keventää, läskiksihän tuo oli jo heittäytymässä. Vähän toivoa antoi sentään massan kertyminen mahan kohdille mutta ei juurikaan muualle. Meillä oli päärynän muotoinen rotta.

Laskettu aika tuli ja meni, seuraavakin päivä tuli ja meni, kolmaskin päivä tuli ja meni – saitte varmaan jo kiinni ajatuksesta? Pohdimme, että jos Simchan raskaus olisikin alkanut vierailun keskivaiheilla eikä alussa ja laskimme uuden todennäköisimmän poksahtamispäivän. Mutta sekin tuli ja meni eikä yhtään piip-ääniä tai muitakaan. No – ehkäpä Simcha sai nakit uuniin vasta vierailun loppuvaiheessa? Ja jälleen taskulaskimet esiin ja uutta päivää laskemaan. Ja VIHDOIN, sitä odotellessa alkoi tapahtumaan!

Ensin Simcha alkoi muuttua levottomaksi. Se ei enää halunnut niin kovasti syliin ja viihtyi sisällä pesälaatikossaan enimmäkseen. Lisäksi Simcha vihdoin alkoi sisustaa! Kaikki mahdollinen vessapaperi pesään, ruokaa pesään, kaikki pesään mitä vain sai häkistä irti. Ja kuivikkeet huvittavaksi valliksi pesälaatikon ympärille. Sitä touhua oli oikeastaan tosi hauska katsella, kun Simcha tarmokkaasti työnsi puhisten etukäpälillään kuivikkeita kohti pesälaatikon seinämiä. Lopputuloksena oli lähes peitetty pesälaatikko ja kuivikkeesta puhdas häkin lattia. Silti Simcha paino ja koko alkoi mietityttää – se nimittäin jatkoi paisumista ja painon kerryttämistä yhä edelleen. Mitenkähän tuollainen punkero saa puserrettua itsestään sen pari tai muutaman vauvan pihalle? Entäs sitten synnytyksestä toipuminen? Liian suuri ylimääräinen kilojen kertyminen kun ei ole eläimille yhtään sen suotavampaa kuin ihmisillekkään raskauden aikana. Ja meille kerrottiin kokoajan että ”Simchan suvussa on aina ollut pieniä poikueita.” Ja ”jos Simcha tulee äitiinsä niin …” sekä oltiin huolissaan meidän unirytmistä, koska: ”Rotat saa yleensä vaavit siinä aamupäivän ja puolenpäivän tietämillä.”

Ja sitten se tapahtui! Kello oli jotain lähemmäs iltaa, 21-22 tienoilla olevia lukemi, kun alkoi kuulua ”Piip piip!” ja taas kymmenen minuutin kuluttua uudelleen ”Piip piip!” Ystäväni laski piippauksia, joita tuli noin kymmenen minuutin välein, aina muutama piippaus kerrallaan. Yhteensä viitisentoista piippauskertaa! Siis, viisitoista poikastako? Oikeastiko? Eihän nyt silleen voi käydä – Eihän Simcha sellaiseen pelleilyyn suostuisi, että tekisi sen tuplasti tai kolminkertaisesti emonsa vauvamäärän. No, Simcha sitten kuitenkin päätti vääntää sen viisitoista poikasta! Siinä oli sekä itkussa että naurussa pitelemistä, kun ystäväni hiippaili kullanmurunsa luokse syöttämään synnytyksestä tokenevalle vähän Nutri-plussaa.Seuraavana päivänä nopeasti sitten laskettiin poikasten määrä – viisitoista, kyllä. Että semmoista se on, ensin ei sitten millään olla yhteistyöhaluisia ja lopuksi vedetään hommat ihan överiksi.

Onko kukaan koskaan ajatellut, että teiniäitiys ei ole rotillakaan yhtään sen järkevämpi juttu kuin ihmisillä? Mihin ihmeeseen sitä vielä joutuu, jos taloon tupsahtaa joku iloinen päivä kaksi tai vaikkapa kolme teinitättähäärää vauvailemaan yhtä aikaa? Ja jos jokainen päättää yhtälaisesti antaa kenkää kaikille sovinnaisuussäännöille ja viis välittävät omistajiensa hermoista?

Tarkkana naisena Simcha asetteli imetyksen jälkeen vauvat siistiin riviin.

Eka 'virallinen' yhteiskuva.
(Kuvan ottoaikana yksi oli heikompana jo karsinut itse itsensä.)

Sitä päivää, kun nämä Simchan vauvat saavat vauvoja en halua edes ajatella!!! 

Vauvojen synnyttyä ja ensi huuman haihduttua jouduimme sitten tutustumaan rottakasvatuksen ikäviin puoliin. Eli meitä odotti poikasten karsiminen. Ensimmäinen karsiminen oli hyvin helppo, yksi poikasista oli harmaa ja paljon muita pienempi, joten sen selviytymismahdollisuudet olivat aika olemattomia. Päätös oli helppo ja poikanen käytännössä karsi itse itsensä heiketen hyvin nopeasti. Mutta sitten jäljellä oli vielä monta hyvää, elinvoimaista ja mielettömän suloista nakkia, joista pitäisi karsia 4-5 pienokaista. Rottaemolla on kaksitoista nisää, joten optimi poikasmäärä on 9-10, riippuen emon maidontuotannosta. Mieluiten yhdeksän, eli yksi per nisä ja muutama nisä käyttämättömänä, jolloin jokaiselle poikaselle riittäisi maitoa varmasti. Aivan kuin meillä ihmisilläkin, eli kun toinen tissi on juotu tyhjäksi niin toinen on vielä jäljellä. (Onneksi kukaan ei sentään kehota ainakaan nykyään länsimaissa karsimaan lapasmäärää, jos vauvoja syntyykin kerralla kolmoset tai enemmänkin!)

Saijan ja Elinan avulla saimme tehtyä vaikeita päätöksiä, joiden seurauksena poikueesta lähti vielä kaksi ikuisille unille. Oli samaan aikaan kaameaa ja mielenkiintoista seurata sitä prosessia, jonka tarkoituksena oli säilyttää ensisijaisesti parhaat vaavelit. Eli siis vahvimmat, elinkelpoisimmat, jotta poikasista tulisi vahvija ja hyviä vauvoja. Siinä vaiheessa kun pienet ovat vasta korvattomia, silmättömiä ja räpyläkäpälisiä paljaita nakkeloita on vaikeaa tietää värejä ja kuvioita tai turkkimuunnosta (kyllä tuo kaikki selviää jokseenkin jo muutaman päivän ikäisenä mutta näin ensikertalaisen silmin katsottuna). Jotain väreistä saattoi päätellä vauvojen ihojen väristä, kun tiesi millaisia suunnilleen kyseisistä vanhemmista esivanhempineen poikueeseen voisi putkahtaa. Vaaleaihoiset poikaset olisivat isoina vaaleita väreiltään ja tummaihoisemmat tummia värejä. Tästä poikueesta odotettiin lähinnä mustaa ja sinistä, joten vaavit saatettiin jakaa tummiin ja vaaleisiin tässä vaiheessa. Muut jutut, kuten hattukorvaiset ja dumboliinit sekä normikorvaiset, kikkurat ja sileät sekä värien tarkennukset näkisi sitten vauvojen kasvaessa. 

Joka tapauksessa todistimme – eniten itsellemme – että meistä oli tekemään karsinta. Sen käytännön toteutus siis. Pienille se oli vielä suhteellisen helppoa, ne olivat vielä niin heiveröisiä eikä niihin ollut ehtinyt kauheasti kiintyä. Vaikeampaa oli myöhemmin karsia vielä kaksi lisää ja onneksemme oli Elina, joka tuli meille tarkistamaan vaavit ja tekemään tuon vaikean  valinnan sekä viemään ne kaksi kotiinsa loppusuoritusta varten. Kyllä me tiesimme ja tiedämme, että tuon kaiken joutuu vielä opettelemaan, mutta näin ensikerraksi olimme tyytyväisiä itseemme. Ja totesimme, että kestämme elämän koviakin tosiasioita joten rottailumme voisi jatkua iloineen ja murheineen.

(Kirj.huomautus: tapahtumat on kirjoitettu reilusti jälkikäteen. Simcha sai ensimmäisen poikueensa heinäkuun lopussa.)