Kuinkas sitten kävikään - osa 2

Voitteko kuvitella millaista on elää kokonaiset viisi arkipäivää kantaen aivan hillitöntä salaisuutta ja pitää suu kiinni? Muista en kyllä tiedä mutta minulle ei kyllä mitenkään ole helppoa olla kertomatta jänniä juttuja jokaisele vastaantulijalle. Me kuitenkin tiedämme, että Taivaan Iskän hommissa tulee eteen juttuja, joista emme voi hiiskahtaa mitään kenellekkään, joten tartuimme tähän tilanteeseen hyvänä harjoitustaipaleena. Omassa huoneessamme pallutellessamme Shiriä, Ronia ja Raria kuiskimme niiden ja toistemme korviin vähän väliä "Rottivauvoja"! Ja sitten tuli monta läheltä piti -tilannetta :D Väliin tuntui että ihan halkeaa jos ei pääse sanomaan että meille on tulossa ROTTIVAUVOJA!!!

Perjantaina olimme siis aivan tulisilla hiilillä - oli kiire päästä lähtemään ajoissa. Eikä muutenkaan paljoa kiinnostanus oleskella kotona niin tärkeänä päivänä. No, suurperheessä sitä on tietenkin  asiaa jos jotakin kullekkin päivälle toimitettavana ja vaikka mitä tehtävänä myös kodin ulkopuolellakin. Ja eihän kukaan järkevä ihminen tietenkään jätä pieniä vauvoja autoon pienessä laatikossa (lue: kissankantokopassa) sillä välin kun mamma shoppailee. Joten tuollaiset hommat piti tietenkin tehdä ensin. Joten täältä pimeästä kotikylästämme ajelimme sellaisen mukavan hiukan reilunpuoleisen puolituntisen Espoon Selloon  hankkiaksemme sen perinteisen 5-7 muovikassillista ruokaa suurperheellemme. Ja kirjastoa ei myöskään saa unohtaa, sieltä kuuluu hakea sellainen parin koulurepullisen kokoinen kassi täyteen luettavaa seuraavalle viikolle. Tyhmää oli vain se, että tuntui kuin koko  Espoo olisi saanut päähänsä tulla samaan suuntaan ostoksille juuri silloin. Vaikka miten olimme ajoissa, niin silleenhän siinä kävi että olimme myöhässä maailman tärkeimmästä tapaamisesta. Ja kun on meistä kyse, niin eihän se kaikki vaikeus mitenkään voinut loppua siihen. Rottavauvojen kotiosoite oli kyllä sitten niin mahdottoman vaikea ettei tosikaan. Ja kun löytyi oikea katu, ei löytynyt oikeaa taloa, ja kun se sitten etsintöjen päätteeksi oli nenän edessä niin itse rappu oli sijoitettu ihan pöhkösti talon toiselle puolelle ja menokäytävä piilotettu aivan hurjan luihusti talon katveeseen. Mutta päästiinpä perille - täytyy sanoa että näiden on sitten oltava oikein todella erikoisia rottia kun niiden saaminen oli näinkin vaikeaa.

Mutta sitä tavataan sanoa että kaikkea hyvää kannattaa odottaa ja saadakseen parasta on jaksettava nähdä vaivaa. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Saavuttuamme siis lopulta Elinalle ja löydettyämme oikean rapun, pääsimme lopulta lojahtamaan sohvalle ja saimme käsiimme kaksi aivan mielettömän upeaa rotti-vaavia! Voi millaisia sydänten murskaajia! Pikkuinen sileä mustaturkki vilkuili meitä pienillä silmillään ja viiksen senkuin väpättivät vinhaa vauhtia aivan pusutettavan suloisissa rotan kasvoissa! Ja kiharaturkkinen sininen sisko päätti esitellä meille hurjaa luontoaan jo tapaamisen alkuminuuteilla loikkaamalla toiselta mamilta toiselle ja hurmaamalla meidät vallattomalla vipellyksellään. Siinä oli oikeasti tekemistä että saatiinkohan mitään selvää Elinan meille kertomista sopimuksista ja tavallisista tapakoukeroista sijoitusrottien suhteen. Muistettiinkohan me edes lukea niitä papereita vai raapustimmeko nimet alle pelkässä vauva-huurussa aivon höttöytyessä minuutti minuutilta kun silittelimme pikkuiruisia vipattajiamme! Silloin joskus lausumani hajalaukauksen rexien ja itseni yhteensopimattomuuksista sain kyllä näiden vaaveleiden muodossa heittää pimeään kaivoon. Enkä taida sitä ihan heti takaisin sieltä hakea, vaikka aika varma olenkin siitä, että ei kukaan toinen voi olla niin suloinen kuin juuri tämä pikkuinen kiharakarvayksilö!

Siellä me sitten istua nakotettiin ja lapsukaisetkin soitteli mammoja kotiin kun jumituimme rottamuksia seurailemaan. Vaikka pakko kyllä on nyt heittää osa vastuuta tuosta jämähtämisestämme! Ihan maailman parantamiseen saakka emme päässeet, mutta likeltä liipattiin. Oli se niin supliikki tapaus tämä Elina. Sääliksi minun kyllä hieman kävi, kun näin jälkikäteen asiaa aattelen. Sillä jos se puhelin ei olisi kassissani soinut ja en olisi miettinyt miten ikävää meidän on ajella mutkaista, liukasta ja pimeää tietä niin saattaisi olla pahimmillaan tilanne se, että olisi Elinan puoliso kotiutuessaan joutunut työntämään nämä rotta-vauvojen hakijat ihan väkipakolla rappukäytävään päästääkseen vaimonsa unille! Onneksi on sitten vielä olemassa lukuisia rottinäyttelyitä ja täytyyhän Elinan joku kerta tulla tarkistamaan vauvojen hyvinvointia ihan täällä meidän kotiympyröissämme, viimeistään nakkien karsintaa suorittamaan ellei muuten. Puhumattakaan sitten siitä, että tältä hauskalta sinipäältä lipsahti huulilta sellainen paikka kuin irc ja rottikanava. Ei tainnut emäntä tietää millaisille nörttinotkujille tuollaisen koukun ujutti. Mutta sepä sitten tästä kaikesta tälläkertaa ...

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Rotit tuntuvat olevan samaa kategoriaa tatuointien kanssa - tuskin on ensimmäinenkään aivan valmis kun sitä jo suunnittelee sitä seuraavaa ja siitä seuraavaa ... Eli tuskin on kotiutunut ja kasvanut edelliset rottimit kun ystävälleni iski jälleen rottavauvakuume. En sitten kauheesti moiseen kinnittänyt huomiota vaikka syytä olisi kyllä ollut! Tuuminpahan vain itsekseni, että kuumeilihan tuo ystävänikin näitä edellisiäkin sen muutaman vuoden, joten ei tässä ole hätäpäivää.

                                                Vaan kuinkas sitten kävikään?

Se alkoi taas harmittomalla rottienkuvien selaamisella. Oma hurja osuutensa taisi olla myös kesyrottayhdistyksen Rattus -lehdelläkin. Kuumeilu yltyi holtittomaksi: jos olisi hyvän tasoisia rottia niin sitten voisi teettää omia rottivauvoja. Sijoitusrotta olisi paras vaihtoehto, kuulemma. Sitten se epeli houkutteli minut rottanäyttelyyyn!!! Olisi pitänyt aavistella että se oli ansa mutta mikäs minä, lammas-lauhkea, siihen olisin älynnyt muuta kuin hymistä ja nyökytellä, kuvitellen vielä että se viilentäisi kuumeilua. No, kyllä minä sen nyt tajuan että typeriä haaveilin ... sen sijaan sain pahan tartunnan itsekin. Pelottavaa!

Silleen se sitten meni, että eräänä lauantaina rottinäyttelyssä juttelimme noiden kolmen edellisen rotin emosen Saijan kanssa kaikenlaista, mainittiinpa siinä sitten sijoitusrottimetkin. Paikan päällä oli sellainen hauska sinitukkainen Elina (tuossa vaiheessa en kylläkään tiennyt nimeä, kiinnitinpä vain huomiota että olipa sen näköinen ihminen että olisi kiva tutustua lähemminkin) joka huiskutti ja viittelöi kovastikin Saijalle. Mietin että voi, olemmepa siellä nyt kaikkien tiellä ja vaivana kun nämä rotti-ihmiset tahtoisivat keskustella keskenään ilman noviisien sekaantumista asioihin. Joten poistuimme paikalta ja laittelimme sitten heti kotoa viestiä Saijalle jos hän tietäisi kivoja sijoitusrottimeja meille. Ja vastaus tuli ihan heti, että olisi sellainen Elina, jolla olisi yksi musta sileäkarvainen sinisen rex -siskonsa kanssa kaipaamassa kotia. Ja niin siinä sitten heti kirjoiteltiin ja sovittiin että jo seuraavana perjantaina menisimme hakemaan kotiimme uusia vauveleita!

Nopeaa toimintaa, saatat ajatella, ei noin sovi eläimiä hankkia taloon, kaikki pitää suunnitella huolella. Mutta mitä ihmeen suunnittelemista ja pohtimista se vaatii, että meille - jotka ollaan sidottuja eläimiin 24/7 seuraavat kymmenisen vuotta joka tapauksessa - tulisi lisää sellaisia joista meillä jo osataan huolehtia ja joille olisi tilatkin valmiina! Päätimme ystäväni kanssa että emmepä kerrokkaan kenellekkään lapsistamme mitä on tulossa. Perjantain hakumatkastakin sanoimme vain että menemme pakollisille asioille :D Eivätpä murulit tienneet että sieltä asioilta meille tulisi lisää vauvoja! Jäljelle jäi vain viimeinen mietinnän aihe - miten minä selviytyisin rex -rotasta? Minä kun ihan alusta saakka sanoin, että semmoisia ei meille sitten vahingossakaan tulisi. Ei ikinä!

                             Vaan kuinkas sitten kävikään?

                                                                             To be continued ...

Suun täydeltä rotan häntää ei ole kiva kokemus.

Olipa kerran pikkuinen rottaliini - ja olipa oikeastaan toinenkin. Itseasiassa, oli kerran kolme rottaa ... siis, piti olla kolme rottaa ... odotappas nyt hivenisen ystävä hyvä. 

Kierrän kaarran rottahäkkiä, löydän yhden ja löydän toisen. Silmäilen ja huhuilen, pikkuisen jo ravistelen, mutta eipä näy enempää. Katson riipparista, katson taskusta, avaan pahvipesän ja kurkin jokaisen kulman. Vaan eipä ole kuin kaksi rottaa,ei vaikka miten katsoisi - ei tule kolmatta rottaa vaikka miten tarjoilisin herkkua jos jonkinmoista.

Siis, niinkuin jotenkin asiallisesti kerrottuna: menin ihan normaalisti aamusella sanomaan rottasille hyvää huomenta. Niinkuin joka aamu, ensin tietokone päälle, sitten kahvi tippumaan ja niitä odotellessa herättelemään rottimeja murusia. Mutta tälläkertaa jäi kyllä melkein kahvit juomatta ja vaikka mikä tekemättä, sillä Rari oli hukkaantunut jonnekkin yön aikana. Kolusimme koko häkin ja vähän vaikka mitä, puhumattakaan että tarkistimme kymmenkunta kertaa että olihan meillä yöllä kissavapaa makuuhuone. Sydän jätti väliin lyönnin jos toisenkin ennekuin sain paikallistettua pikkuruiseni ihan tyytyväisenä häkin ulkopuolelta pesemässä itseään. Siimahäntä ei juuri muuten korvaa lotkauttanut hädälleni, sen kun mulkaisi pahasti että "noin se mami huutaa ja häiritsee rauhallista aamupesuani - kehtaakin mokoma!"

Tutkittiin sitten häkki suurinpiirtein suurennuslasilla ja meni aikamoinen tovi, ennenkuin ymmärsimme miten yksi tytöistä oli päässyt karkureissulle. Joku, ehkäpä kaikki, oli nakertanut alimman kerroksen lattianrajassa olevan muovisen tuen palasiksi, venyttänyt sitten pienoisilla käpäläisillään verkkoa niin, että sinne tuli juuri ja juuri yhden pienen Rarin mentävä aukko. Hurjaa, pelottavaa - oikeasti. Okei, on ystäväni kertonut kerran jos toisenkin rottien älykkyydestä ja näppäryydestä, mutta jotenkin se ei ollut sisäistynyt minulle ennenkuin nyt tosipaikan edessä. Eli mahdollisimman vankaksi tehdystä häkistä pääsee ihan noin vain talssimaan pois kun vain vähän viitsii nähdä vaivaa. Ja mitä ilmeisimmin juuri sitä nämä kolme kyllä viitsivät kovastikkin nähdä vaivaa! Bongasimme sitten kerrasta vaikka mitä koloa josta voisi päästä pihalle, kun vain hoksaisi - ja päätimme olla rottiamme viisaampia. Joten rakensimme vahvistuksen pohjaan jotta moista reissua ei enää nähtäisi - kiinnitimmepä sitten oven parilla ylimääräisellä piipun rassilla sekä sivusta että yläkulmasta. Nyt vain epäilyttää kovasti rottien ylenpalttinen hinkuaminen apuun, kun joko avaamme tai suljemme häkkiä ...

Ai niin, ehkä jos myös tämän mainitsisin sitten vielä. Kyllä - tuolla se tyytyväisenä näyttää nukkuvan kerrosriipparissa Rari alimpana rottakeossa. Hyvin näyttää toipuneen kiinniottamisestaan.

Rari - Ronia -Shiri

On meillä kunnostauduttu muussakin kuin häkistä karkailussa. Nimittäin pituushypyssä ja seinäkiipeilyssä ainakin. Kun otetaan ensin yksi rotta, nostetaan se olkapäälle ja asetutaan noin puolentoista metrin päähän häkistä. Lisätään sitten tilanteeseen sängynalle unohtunut kissa sekä vaihtoehtoisesti se oma kotihäkki tai ikkunaverhot. Huomataan ihan yhtäkkiä että minnes se rottimi katosikaan kun olkapäällä ei enää tunnu rottaa - huomataan tämän jälkeen sängyn alta tullut hartaasti haukotteleva ja nautinnollisesti venyttelevä kissa. Ja lopuksi pääsemmekin sitten etsimään rottaa joko sieltä jostain verhotangoilta taikka häkin päältä, riippuen tasan siitä että kummasta rotta päättikään juuri tälläkertaa etsiä turvaa.

Hurjia hyppyjä ollaan sitten ihan tarkoituksellakin harjoiteltu, pisin matka taisi olla toistaiseksi Rarin hyppy sängyltä häkin oveen, matka sen puolitoistametriä hieman vinosti ylöspäin suunnilleen 30 asteisessa kulmassa. Ei tarvita edes sitä kissaa kannustimeksi jos Rari vaan saa päähänsä haluavansa jonnekkin. Ja yleensä tuo rottimi kaipaa hyvin hyvin kauas sieltä, missä joku voisi murusta pitää kiinni. Silitykset sille kyllä kelpaa sekä herkut, mutta sitten itsenäisen rotan vaellusvietti (Rari varmaan sanoisi tähän itse että uteliaisuus) ottaa jälleen vallan ja rotta pyrkii nopeasti kauas mamista. Siis oikeasti - minä kun haaveilin että kunhan tämä vesseli tästä kesyyntyy ja oppii tuntemaan minut, saan touhuilla kaikkea kivaa rottimini kanssa. Vaan eipä tuo näytä mitenkään toteutuvan ainakaan minun siamese -muruliinini seurassa! Rari viipottaa omia menojaan vaikka miten houkuttelisin sitä luokseni. Ei toimi kurkut ei porkkanat (siis oikeat sellaiset) eikä puuro tai ruisleipä -ei edes liha jota Rari kyllä hotkisi suihinsa ainakin oman painonsa verran ihan kevyesti. Voihan tuo rottimi juuri sen verran viipottaa likeltäni että nappaa herkun mukaansa, mutta sitten se viipottaakin samaa vauhtia suoraan jonnekkin itse valitsemaansa paikkaan herkuttelemaan.

Hassua oikeastaan että vastaavasti Rari on sitten ainoa rotistamme joka suorastaan hätääntyy jos minä koetan poistua huoneesta. Alkaa hurja säksätys ja hampaiden kalistelu, ellen ota rottaa mukaani jokaiselle vessareissulle tai vedenhakumatkalle. Luulen että jos Rari saisi päättää niin sehän lähtisi mukaan jopa kauppareissuille tai koiria ulkoiluttamaan, mutta itse en ole kovin ihastunut ajatukseen. Mutta jokatapauksessa, elämä rottien kanssa ei siis ole tylsää, ei millään muotoa. Voit varautua hilpeän hihityttäviin hykerryshetkiin, kouristavan konkreettisiin sydämen tykytyksiin, silmiä kirveleviin kyyneleihin, mahaa kipsistäviin naurunpuuskiin, hiukset nostattaviin säikähdyksiin sekä moneen muuhun, mutta ei: tylsää ei näiden vekkuleiden kanssa taatusti tule!

Yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta. Vaikka oltais sitten ihan kusessa ...