"PIIP" sanoi nakki syntyessään

Seuraava yritys siis. Ja mitä nopeammin, sen parempi. Eli heti seuraavana päivänä edellisen yrityksen hukkaamenon toteamisesta tungimme pikkuista Simchaa jälleen boksiin ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Tuska riipi sisikuntaa kun rakkaan joutui viemään jo toistamiseen pitkäksi aikaa pois kotoa. Olisikohan meistä loppujen lopuksi sitten ollenkaan rottailemaan, jos muutaman päivänkin ero rakkaasta aiheuttaa näin suuria tunneryöppyjä. Mitähän ne urosrottimien mammat sanoisivat, jos sitä pyytäisi jatkossa päästä sulhastelevan rotan mukana toisten nurkkiin koisimaan?  ”Siis mä tuon omat eväät ja mulla on retkipatja ja makuupussi ja mä mahdun vaikka sohvan taakse nukkumaan. Ette te edes huomaa että mäkin oon teillä …” ja sitten sellainen vetistäväsilmäinen spanielin katse ja tarvittaessa vähän rottamaisia vinkaisuja. Eiköhän siinä jokainen suostuisi ottamaan ainakin toisen meistä mukaan.

Sitten siinä venyi taas yksi viikonloppu joka muuttui viikoksi ja sitten toiseksi viikonlopuksi ja … Oli se tuskaa, mutta saimmepas Simchan jälleen kotiin kuitenkin. Ja tälläkin kertaa sillä oli ”aivan varmasti, tai siis toivottavasti” nakkeja uunissa.  Joten eikun odottelemaan ja tarkkailemaan painoa ja käytöstä. Simcha oli jälleen oma itsensä: ”Tahtoo syliin!” ”Tahtoo ulos häkistä – HETI!!! Jos et päästä, mä tuun täältä väkisin!” ”Ruokaa, onko mulle ruokaa? Tahtoo herkkuja sentään kun pidätte mua täällä muiden jaloista poissa!” ”Kiipeillään kiipeillään kiipeillään – siis KIIPEILLÄÄN vaikka kuinka poistaisit kaikki kopit ja tasot ja kalterit ja vaikka mitkä, mä haluun KIIPEILLÄ!” (Joka siis tarkoittaa että nyt häkistä on syöty kaikki reunat jotta voisi koettaa ahtautua häkistä ulos … kun vielä saisi katon itsekseen auki: ja sehän onnistuu, jos sitä vasten hyppii tarpeeksi kauan niin katon kiinnikkeet hajoavat ja sieltä voi päästä pujahtamaan hyvinkin pihalle. Ainakin jos omistajat eivät herää / havahdu meteliin ja keksi laittaa kirjoja tai muuta tukevaa kannen päälle tai rautalankaa varmistamaan kannen kiinnityksen.)

Muuta ei sitten tapahtunutkaan. Päivät vierivät ja vaihtuivat toisiksi, yö yön perään haurasta unta kun odotteli että uni katkeaisi piipityksiin. Mutta ei mitään … Tosin, Simcha paisui ja paisui ja paisui ja paisui … Välillä jo mietittiin että pitäisikö sen ruokavaliota keventää, läskiksihän tuo oli jo heittäytymässä. Vähän toivoa antoi sentään massan kertyminen mahan kohdille mutta ei juurikaan muualle. Meillä oli päärynän muotoinen rotta.

Laskettu aika tuli ja meni, seuraavakin päivä tuli ja meni, kolmaskin päivä tuli ja meni – saitte varmaan jo kiinni ajatuksesta? Pohdimme, että jos Simchan raskaus olisikin alkanut vierailun keskivaiheilla eikä alussa ja laskimme uuden todennäköisimmän poksahtamispäivän. Mutta sekin tuli ja meni eikä yhtään piip-ääniä tai muitakaan. No – ehkäpä Simcha sai nakit uuniin vasta vierailun loppuvaiheessa? Ja jälleen taskulaskimet esiin ja uutta päivää laskemaan. Ja VIHDOIN, sitä odotellessa alkoi tapahtumaan!

Ensin Simcha alkoi muuttua levottomaksi. Se ei enää halunnut niin kovasti syliin ja viihtyi sisällä pesälaatikossaan enimmäkseen. Lisäksi Simcha vihdoin alkoi sisustaa! Kaikki mahdollinen vessapaperi pesään, ruokaa pesään, kaikki pesään mitä vain sai häkistä irti. Ja kuivikkeet huvittavaksi valliksi pesälaatikon ympärille. Sitä touhua oli oikeastaan tosi hauska katsella, kun Simcha tarmokkaasti työnsi puhisten etukäpälillään kuivikkeita kohti pesälaatikon seinämiä. Lopputuloksena oli lähes peitetty pesälaatikko ja kuivikkeesta puhdas häkin lattia. Silti Simcha paino ja koko alkoi mietityttää – se nimittäin jatkoi paisumista ja painon kerryttämistä yhä edelleen. Mitenkähän tuollainen punkero saa puserrettua itsestään sen pari tai muutaman vauvan pihalle? Entäs sitten synnytyksestä toipuminen? Liian suuri ylimääräinen kilojen kertyminen kun ei ole eläimille yhtään sen suotavampaa kuin ihmisillekkään raskauden aikana. Ja meille kerrottiin kokoajan että ”Simchan suvussa on aina ollut pieniä poikueita.” Ja ”jos Simcha tulee äitiinsä niin …” sekä oltiin huolissaan meidän unirytmistä, koska: ”Rotat saa yleensä vaavit siinä aamupäivän ja puolenpäivän tietämillä.”

Ja sitten se tapahtui! Kello oli jotain lähemmäs iltaa, 21-22 tienoilla olevia lukemi, kun alkoi kuulua ”Piip piip!” ja taas kymmenen minuutin kuluttua uudelleen ”Piip piip!” Ystäväni laski piippauksia, joita tuli noin kymmenen minuutin välein, aina muutama piippaus kerrallaan. Yhteensä viitisentoista piippauskertaa! Siis, viisitoista poikastako? Oikeastiko? Eihän nyt silleen voi käydä – Eihän Simcha sellaiseen pelleilyyn suostuisi, että tekisi sen tuplasti tai kolminkertaisesti emonsa vauvamäärän. No, Simcha sitten kuitenkin päätti vääntää sen viisitoista poikasta! Siinä oli sekä itkussa että naurussa pitelemistä, kun ystäväni hiippaili kullanmurunsa luokse syöttämään synnytyksestä tokenevalle vähän Nutri-plussaa.Seuraavana päivänä nopeasti sitten laskettiin poikasten määrä – viisitoista, kyllä. Että semmoista se on, ensin ei sitten millään olla yhteistyöhaluisia ja lopuksi vedetään hommat ihan överiksi.

Onko kukaan koskaan ajatellut, että teiniäitiys ei ole rotillakaan yhtään sen järkevämpi juttu kuin ihmisillä? Mihin ihmeeseen sitä vielä joutuu, jos taloon tupsahtaa joku iloinen päivä kaksi tai vaikkapa kolme teinitättähäärää vauvailemaan yhtä aikaa? Ja jos jokainen päättää yhtälaisesti antaa kenkää kaikille sovinnaisuussäännöille ja viis välittävät omistajiensa hermoista?

Tarkkana naisena Simcha asetteli imetyksen jälkeen vauvat siistiin riviin.

Eka 'virallinen' yhteiskuva.
(Kuvan ottoaikana yksi oli heikompana jo karsinut itse itsensä.)

Sitä päivää, kun nämä Simchan vauvat saavat vauvoja en halua edes ajatella!!! 

Vauvojen synnyttyä ja ensi huuman haihduttua jouduimme sitten tutustumaan rottakasvatuksen ikäviin puoliin. Eli meitä odotti poikasten karsiminen. Ensimmäinen karsiminen oli hyvin helppo, yksi poikasista oli harmaa ja paljon muita pienempi, joten sen selviytymismahdollisuudet olivat aika olemattomia. Päätös oli helppo ja poikanen käytännössä karsi itse itsensä heiketen hyvin nopeasti. Mutta sitten jäljellä oli vielä monta hyvää, elinvoimaista ja mielettömän suloista nakkia, joista pitäisi karsia 4-5 pienokaista. Rottaemolla on kaksitoista nisää, joten optimi poikasmäärä on 9-10, riippuen emon maidontuotannosta. Mieluiten yhdeksän, eli yksi per nisä ja muutama nisä käyttämättömänä, jolloin jokaiselle poikaselle riittäisi maitoa varmasti. Aivan kuin meillä ihmisilläkin, eli kun toinen tissi on juotu tyhjäksi niin toinen on vielä jäljellä. (Onneksi kukaan ei sentään kehota ainakaan nykyään länsimaissa karsimaan lapasmäärää, jos vauvoja syntyykin kerralla kolmoset tai enemmänkin!)

Saijan ja Elinan avulla saimme tehtyä vaikeita päätöksiä, joiden seurauksena poikueesta lähti vielä kaksi ikuisille unille. Oli samaan aikaan kaameaa ja mielenkiintoista seurata sitä prosessia, jonka tarkoituksena oli säilyttää ensisijaisesti parhaat vaavelit. Eli siis vahvimmat, elinkelpoisimmat, jotta poikasista tulisi vahvija ja hyviä vauvoja. Siinä vaiheessa kun pienet ovat vasta korvattomia, silmättömiä ja räpyläkäpälisiä paljaita nakkeloita on vaikeaa tietää värejä ja kuvioita tai turkkimuunnosta (kyllä tuo kaikki selviää jokseenkin jo muutaman päivän ikäisenä mutta näin ensikertalaisen silmin katsottuna). Jotain väreistä saattoi päätellä vauvojen ihojen väristä, kun tiesi millaisia suunnilleen kyseisistä vanhemmista esivanhempineen poikueeseen voisi putkahtaa. Vaaleaihoiset poikaset olisivat isoina vaaleita väreiltään ja tummaihoisemmat tummia värejä. Tästä poikueesta odotettiin lähinnä mustaa ja sinistä, joten vaavit saatettiin jakaa tummiin ja vaaleisiin tässä vaiheessa. Muut jutut, kuten hattukorvaiset ja dumboliinit sekä normikorvaiset, kikkurat ja sileät sekä värien tarkennukset näkisi sitten vauvojen kasvaessa. 

Joka tapauksessa todistimme – eniten itsellemme – että meistä oli tekemään karsinta. Sen käytännön toteutus siis. Pienille se oli vielä suhteellisen helppoa, ne olivat vielä niin heiveröisiä eikä niihin ollut ehtinyt kauheasti kiintyä. Vaikeampaa oli myöhemmin karsia vielä kaksi lisää ja onneksemme oli Elina, joka tuli meille tarkistamaan vaavit ja tekemään tuon vaikean  valinnan sekä viemään ne kaksi kotiinsa loppusuoritusta varten. Kyllä me tiesimme ja tiedämme, että tuon kaiken joutuu vielä opettelemaan, mutta näin ensikerraksi olimme tyytyväisiä itseemme. Ja totesimme, että kestämme elämän koviakin tosiasioita joten rottailumme voisi jatkua iloineen ja murheineen.

(Kirj.huomautus: tapahtumat on kirjoitettu reilusti jälkikäteen. Simcha sai ensimmäisen poikueensa heinäkuun lopussa.)